1. No category

1
Esipuhe
Eräänä talvisena päivänä sattui niin, että minun esi-isäni tulivat esiin kaapista aivan kuin Tove
Janssonin kirjassa Taikatalvi. Muumipeikko heräsi kesken talviunien. Ja siinä se esi-isä oli. Se
mieltyi kovasti kristallilamppuun ja lopulta asettui asumaan kaakeliuuniin. Minä en havainnut,
että minun esi-isäni olisivat keinutelleet itseänsä kristallilampussa, joka minulla on olohuoneessa, äitini perintöä muuten, mutta kaapista ne tulivat. Kaakeliuunia en omista, joten ne jäivät huoneistoon mikä minnekin. Minun oli selittämätön pakko ruveta kirjoittamaan heistä. En niinkään
halunnut tuoda esille vuosilukuja, vaan sitä, millaisia he olivat olleet eläessään ja mitä he olivat
puuhanneet.
Poikani Tuomo toi minulle tietokoneen ja sanoi, että pelaa vaikka pasianssia aikasi kuluksi.
Pelasinhan minä muutaman pelin, mutta minusta se oli ajanhukkaa. Silloin oivalsin, miten näppärästi minä saisin tietokoneen avulla esi-isäni rauhoittumaan, vaikkei minulla kaakeliuunia
ollutkaan. Siitä kaikki alkoi.
Olin koko syksyn aina joulukuun puoleenväliin asti sairastanut hirvittävää päänsärkyä, josta ei
saatu minkäänlaista tolkkua. Viimein 17 päivänä joulukuuta asia selvisi. Minulla oli temporaali
arteria. Selkokielellä sanottuna se on valtimon sisäseinämien tulehdus. Siihen auttoi kortisoni.
Vaivani vuoksi minulle tuli unihäiriöitä. Ja kun en saanut unta, rupesin kirjoittamaan, oli kello
sitten mitä tahansa. Näin saivat alkunsa nämä muistelot, jotka ovat jo paisuneet muihinkin kuin
esi-isiin. Ja paisuvat varmaan edelleen.
Kun on kyllästynyt kutomaan Punaiselle Ristille villasukkia ja lapasia, tai lapsenlapsille rannekkeita tai mattoja, on mukava istahtaa tietokoneen ääreen ja elää muutama tunti entisajassa. Ja
luulenpa, että lapseni ja lapsenlapseni ja vielä heidänkin jälkeläisensä mielellään lukevat menneistä ajoista ja sukulaisista ennen heitä. Eniten minua harmittaa se, etten ymmärtänyt jututtaa
äitiäni enemmän. Kaikki, mitä olen kirjoittanut esivanhemmistani Mikko Harjusta sekä vaimostaan
Eeva-Liisasta, on eri kirjoista saatua tietoa tai sitä, mitä
muistan äitini kertoneen minulle. Ja lisäksi paljon mielikuvitusta.
Ennen pikkutyttönä juttelin radion kanssa. Kun äiti
oli yötöissä, oli mukavaa, kun radiokuuluttaja toivotti
hyvää yötä. Jopa hiiret, jotka rapisivat yöjuoksuillaan,
olivat minun kavereitani. Olen siis tottunut olemaan
yksin. Nyt minulla on televisio, jolle voin haastella, on
kännykkä, jolla voi pitää yhteyttä ystäviin. Olen jopa
ruvennut maalaamaan ikoneita. Yksi on jo valmis ja
toinen siunausta vaille. Ensi talvena jatketaan ja voi
olla, että keksin vielä muutakin mukavaa aikani kuluksi.
Onkohan se niin, että hiipivä vanhuus, ei hulluus
toivottavasti, saa tekemään tällaista. Joka tapauksessa
on mukavaa, kun inspiraatio iskee, istahtaa koneen
ääreen , jossa aika kuluu todella mukavasti. Toivottavasti tästä kaikesta on iloa ja mielenvirkistystä kaikille omilleni, niin isoille ja pienillekin. Ennen kaikkea
tästä on ollut iloa minulle.
Minä ja 70 vuotta takanapäin.
Korjattu2.indd 1
Viime kesäkuussa kirjoittaminen ei sujunut. Minä näet
kupsahdin keittiöjakkaralta ja siinä rytäkässä reisiluuni
4.7.2013 13:06:05
2
murtui. Nyt on keinonivel lonkassa, kesä meni kuntoutuessa. Aluksi en voinut istuakaan kuin
muutaman minuutin kerrallaan. Nyt olen päättänyt, että sairastaminen saa loppua tähän ainakin
vähäksi aikaa. On aikaa kuunnella linnunlaulua, katsella pienten oravanpoikasten iloista kisailua
lähimetsikössä ja kesän tultua toivon mukaan saan viettää monta rauhallista viikkoa poissa
kaupungin hulinoista ikiomassa paratiisissani Viinijärven rannalla. Vieläköhän siellä Pekkapiisami viilettää pitkin veden pintaa saalista pyytämässä ja tukkakoskelopari kisailee keväthuumassaan rannan läheisyydessä Ja myöhemmin syksyllä kantarellin keruuta. Ja metsämansikoita,
mustikoista ja puolukoista puhumattakaan. On ajateltava joka aamu, kun herää, että nyt on
tulossa uusi päivä ja elettävä tässä ja nyt. Ei murehtia mennyttä eikä haikailla tulevaa.
Marjamaalla, 28.4.2005
Taittajan esipuhe
Kun äitini muuta vuosi sitten aloitti kirjoittamaan tarinoita elämänsä varrelta ja jakeli niitä lapsillensa totesin, että tehdään niistä muistelmakirja. Sen nyt tässä. Varsinkin kuin äidillä oli paljon ja
kattavasti säilyneitä valokuvia albumissaan kuvitus oli melko helppoa toteuttaa. Olen vastannut
muistelmien taittamisesta, jonkin verran toimittamisestakin.
Näitä muistelmia tuskin julkaistaan enää koskaan paperiversiona, mutta verkossa julkaisu jatkaa
elämäänsä. Tähän julkaisuun voin tehdä korjauksia tarpeen mukaan, ne tulevat näkymään vain
verkko-versiossa. Laitan samoin verkkoon mahdollisimman täydellisen kuva-albumin. Kaikki
kuvathan eivät ole mahtuneet tähän painettuun versioon.
Julkaisun verkko-osoite on: http://www.tormunet.fi/muumi, josta löytyy myös tarkempia ohjeita
korjausten ja lisäkuvien lähettämiseksi.
Kontiovaaralla 5.7.2013
Tuomo Tormulainen
tuomo@tormunet.fi
Korjattu2.indd 2
4.7.2013 13:06:05
3
Lapsuusmaisemia
Kun olin alle kymmenvuotias, kotini ja elinympäristöni oli Kajaanin maalaiskunnassa, Teppanan
kylässä. Nykyisin tämä Kajaani-joen pohjoispuoli kuuluu Kajaanin kaupunkiin.
Varhaisimpia lapsuusmuistojani on se, kun äitini rokotti meitä lapsia isorokkoa vastaan. Silloin melkein jokainen itki pelätessään pistosta ja minä ajattelin, ettei minun sovi itkeä, kun olen
sairaanhoitajan tyttö. Enkä itkenyt, vaikka minuakin pelotti.
Kotini välittömässä läheisyydessä kohoaa vielä tänä päivänäkin mahtava Pöllyvaara, jonka
rinteillä monet leikit on lapsena leikitty. Silloin siellä oli mahtavien kuusten oksilla naavaa, jota
laitoimme parraksi leikkiessämme metsän tonttuja tai menninkäisiä. Kun vartuin, sieltä löytyi
monta antoisaa marjapaikkaa ja se oli oiva paikka pukspeleille ynnä piilosille.
Olohuoneeni seinällä on muistorikas taulu. Sen on maalannut piirustuksenopettajani Usko Nyström. Ulkopuoliselle se ei sano paljon mitään. Siinä on vain punainen rakennus vasemmalla ja maantie, joka näyttää loppuvan kesken
kaiken ja alempana siintelee jotain puita ja rakennuksia. Punainen
rakennus on vanha viljamakasiini, joka on samalla paikalla vielä
tänäkin päivänä. Sen sivuitse mentiin lapsuuskotiini ja päättymätön
tie johtaa Kajaani-joen yli Kajaanin kaupunkiin. Mäkeä kutsuttiin
Teppanan mäeksi ja keväisin siinä on monet kevätpurot tehty. Mäki
on melko jyrkkä, joten kaupunkiin mennessä sai vain hurautella
pyörällä, mutta sieltä poistullessa oli pyörää talutettava. Tien toisella
puolella on Karolineburg. Aikoinaan se oli Kajaani-yhtiön herrojen
asuinpaikka, mutta nykyisin siinä on hotelli ja ravintola. Näkymät
sieltä avautuvat Kajaani-joelle .
Jos laskeudut Karolineburgilta alas
joenrantaan, tulet paikalle, jossa on
kanava. Sitä myöten entisinä aikoina
uitettiin tervaveneitä, jotka olivat matkalla Oulujärven poikki Ouluun. Vielä
tätäkin kirjoittaessani voin tuntea
tervan hajun nenässäni, kun kuvittelen kulkevani joen rantaan kuumana
kesäpäivänä . Joen rannassa oli myös
pyykkipata, jota ahkerasti käytettiin.
Koska koneita pyykinpesuun ei ollut,
talven valkopyykki pestiin aina heti
keväisin, kun vedet aukenivat. Siinä Minun ensiaskeleeni. Äidin käsi on
touhussa vierähti kokonainen päivä
turvaamassa riemukasta menoa.
ja minäkin sain olla heti mukana kun
kynnelle kykenin. Ja pesin nukenpyykkiä. En muista, oliko meillä
mitään eväitä mukana, mutta rattoisasti aika siellä joen varressa kului.
Ja puhdasta tuli.
Tässä potretissa olen noin
kolmevuotias ja se on otettu
Hynnisen valokuvaamossa, joka
on vieläkin Kajaanissa olemassa. Vuosi oli 1936.
Korjattu2.indd 3
Vielä mieluisampi paikka oli Kyynäspään lahti, jonne voi oikaista
lehmihaan läpi. Siellä opin uimaan. Ei meitä tyttöjä kukaan ollut vahtimassa, omin päin touhuttiin ja uimaan vain opittiin ilman opettajaa.
Jopa niin, että kaverini Rauni ja minä suoritimme oikein tutkinnon
4.7.2013 13:06:05
4
uimataidossamme. Rauni uimakandidaatin ja minä maisterin. Keväällä, kun en vielä olisi saanut
mennä uimaan, menin salaa, ja kun minulla oli pitkät hiukset, niissä olikin kuivattelemista, ennen kuin uskalsi kotiin mennä.
Tämä on hyvin tärkeä kuva. Siinä on minun ensimmäinen oma pyöräni, Peto-merkkinen. Äitini pyörällä olin
ajellut siihen asti, ja nyt juhlan kunniaksi asetuimme molemmat Kuumesairaalan koivun alle. Tällä pyörällä tein
monia mieleenpainuvia matkoja Paltamon mummolaan
, joskus piipahdin Kuluntalahdessa mutkin. Lintsasinpa
kerran koulustakin kokonaisen päivän.
Oli erikoisen lämmintä, ja kouluun lähtiessäni päätin:”
Tänään en mene kouluun lainkaan, vaan lähden retkelle
jonnekin ja otan mukaan vähän evästä ja juomista. Tuumasta toimeen. Läksin polkemaan etelänpuoleista maantietä, joka vie Vuokattiin. Taivaalla ei ollut pilviä, vauhti
oli reipasta ja mieli korkealla. Aikani ajeltuani pysähdyin
syödäkseni eväitäni. Makasin sammalikolla ja katselin
pilviä, joita oli jo jokunen keräytynyt taivaalle ja nautin
vailla omantunnon häivääkään. Kelloa ei minulla ollut,
joten aikani lekoteltuani lähdin paluumatkalle. Mutta voi
kauhistus.
Kun menin kotiin muina miehinä teeskennellen, että olin
ollut koulussa, kotona ei ollut ketään. Juoksin kiireesti
sairaalaan, jossa äitini oli töissä, ja minulle kerrottiin,
että äitini oli lähtenyt etsimään minua. Joku kavereistani oli käynyt kysymässä, olinko kipeä, kun en ollut
koulussa.
Onneksi kuulin, ettei hän ollut mennyt kuin Venhoille,
joihin hän aina turvautui, kun tuli ongelmia. Tiesin, että
Venhon Hilma-täti oli rauhallinen ja järkevä, eikä sellainen pessimisti, niin kuin äitini. Sisään päästyäni siellä
istuivat Hilma ja Tatu ja äitini.
Äitini oli niin onnellinen, kun sai tyttärensä takaisin,
ettei hän muistanut olla yhtään vihainen. Se minun oli
luvattava, etten enää koskaan tekisi mitään vastaavaa.
Summa summarum. Kun loppu on hyvä, niin kaikki on
hyvin. Ja täytyy näin jälkikäteen sanoa, että mielestäni
koulunkäynti sujui taas innolla, kun olin saanut vähän
tuulettaa ajatuksiani raikkaassa kevätilmassa.
Sodan syttyessä me usein uimaan mennessämme pysähdyimme tekemään häkäpönttöautoihin
klapuja. Joku mies sirkkelillä sahasi sentin paksuja kiekkoja, joita me sitten pienellä kirveellä
pienimme sopivan kokoisiksi. Kun oli saanut säkin täyteen, siitä maksettiin käteisellä. Rahalla
sai Hyvärisen kaupasta jotain hyvää, jos sai, koska sota-aikaan kaikki namu oli ”kortilla”.
Lukemaan opin Kainuun Sanomista viisivuotiaana. Meillä oli Selma-niminen kotiapulainen,
jolta aina kyselin kirjaimia. Ja muistan sanoneeni: ”Mistä ihmeestä tuo Selma kaiken tietää.”
Mutta niin vain opin lukemaan ja äiti osti minulle ihan ikioman aapisen, jonka osasin ulkoa
mennessäni kuunteluoppilaaaksi kouluun 6-vuotiaana. Koko talven kävin ahkerasti koulua ja
keväällä opettaja sanoi: Minä annan sinullekin todistuksen ja pääset toiselle luokalle, kun osaat
koko luokasta parhaiten lukea ja kirjoittaa. Ja niin minustakin tuli ihan oikea koululainen.
Isästäni minulla on melko vähän muistoja. Kun isäni kuoli, olin 9-vuotias. Ja sitä ennen oli sota,
joten kaikki, mitä muistan, rajoittuu siihen aikaan, kun olin alle 6-vuotias. Isä soitti usein minulle
Korjattu2.indd 4
4.7.2013 13:06:06
5
viululla lastenlaulua ”Karhunpoika sairastaa” ja hän sanoi opettavansa minutkin soittamaan,
kunhan kasvaisin vähän suuremmaksi. Mieleenpainuvin muistoni on kuitenkin, kun pääsin isän
pyörän kyydissä, tarakalla istuen, uittoyhtiön telakalle kaupungin toiselle puolelle. Talvisodan aikaan, kun olin mummoni ja serkkujeni kanssa ”sotaa paossa” Melalahden Hepoharjussa,
vanhempani tulivat isän lomalla ollessa meitä tervehtimään. Isä oli sodassa ollessaan kasvattanut
itselleen parran, eikä hän tuntunut minusta yhtään tutulta. Kuitenkin esittelin hänelle innokkaana
sirpalesuojaamme, jonka olimme rakentaneet sänkyjen alle laittamalla matkalaukut seinän viereen. Sinne me aina pökäsimme, kun viholliskoneiden ääni kuului. Ja laulettiin kovalla äänellä:
”Syttynyt on sota julma, vihan liekki leimuaa.” Silloin meitä
ei niin kovasti pelottanut.
Sitten muistan sen illan, kun isä kuoli. Nukuimme mummon
kanssa keittiössä, kun äiti tuli sanomaan, että isä oli lähtenyt.
Juoksin kammariin, ja ajattelin, että kun oikein kovasti puhallan, saan isän virkoamaan. Ja puhalsin ja puhalsin, mutta
mitään ei tapahtunut.
Seuraavana aamuna koulussa laulettiin heti ensimmäisellä
tunnilla laulua ”Yli kasteisten vuorten me kuljemme ” Siinä
on säkeistö, jossa sanotaan ; ”Ei meitä suru paina vaan, nyt
laulu raikuu aina.” Kun sen tiesin, ajattelin, että minun ei
sovi laulaa sitä laulua, kun minulla on nyt surua, vaikka olin
muuten innokas laulamaan. Ehkä opettaja ei tiennyt tapahtumasta mitään.
Äitini ja minä Teppanan kotimme tuomen alla.
Oliskohan vuosi 1938 tai -39
Polkupyörä oli siihen maailman aikaan harvinainen kapistus.
Minun vanhemmillani oli molemmilla pyörä. Äitini pyörällä
opettelin ajamaan ja koko pihan lapset samoin. Minä jakelin
ajovuoroja. Ihme ja kumma, pahempaa vahinkoa ei sattunut,
mitä nyt vähän naarmuja polviin ja kyynärpäihin, ja pyöräkin säilyi vahingoittumattomana. Kerran tullessani meijeriltä maitoa ostamasta, pyörälläpä tietenkin, Teppanan mäkeä ylös taluttaessani, pyörä kaatui, ja maitokannun sisältö samoin. Se oli iso vahinko, koska maito oli siihen aikaan kortilla, mutta en muista saaneeni nuhteita. Samaisella pyörällä, tyttökaveri Rauni tarakalla
istuen, ajoin Kuluntalahteen, jonne on 12 km yhteen suuntaan, suorittamaan uimatutkintoon
vaadittavia uimahyppyjä.
Lapsuuteni maisemat olivat turvalliset, mutta oli kolme asiaa, joita yritin vältellä: Koirat, poika,
joka oli sairastanut lapsihalvauksen, ja kulki kainalosauvoilla sekä nimismies Sillmannin rouva.
Varsinkin, jos hän sattui olemaan Hyvärisen kaupassa. Silloin en mennyt sinne suurin surminenikaan. Kerran näet oli sattunut seuraavaa. Tullessani kauppaan mainittu rouva kailotti suureen
ääneen: ”Mitä sitä meidän pikku miniälle kuuluu ?”
Teppana oli pieni kyläyhteisö. Siellä oli kaksi tietä joen suuntaisesti ja muutama poikkitie. Usein
kuljettiin talosta toiseen niin sanottua palokujaa pitkin. Autoja ei niillä teillä paljoa liikkunut ja
elämä oli turvallista ja rauhallista. Oli kunnantalo, kansakoulu ja kauppa. Kylän vallasväkeen
kuuluivat nimismies, metsänhoitaja, opettajat ja taiteilija Ahtola. Hänen vaimonsa oli ruotsalaissyntyinen ja puhui huonosti suomea, Sen hänestä muistan, että hän aina sanoi minulle :
”Kylläpä sinulla on kaunis kullankeltatukka.”
Kun talvisota syttyi, menimme ”sotaa pakoon” Hepoharjuun, joka oli muutama kymmenen kilometriä Paltamosta Ouluun päin. Mutta siitä ajasta kirjoitan oman lukunsa.
Korjattu2.indd 5
4.7.2013 13:06:06
6
Olin aloittanut kansakoulun syksyllä 1939. Keväällä, sodan loputtua jatkoin koulunkäyntiä ahkerasti, ja pääsin kuin pääsinkin toiselle luokalle.
Sinä vuonna oli sotilaita majoitettuna kansakouluumme. Heistä on mieleeni jäänyt erityisesti
hevoskuski Uuno Uusitalo, joka aina kyyditti meitä pikkulikkoja mennessään hakemaan maitoa sotilaille lähellä olevalta niityltä. Tultiin niin tutuiksi, että kun jatkosotaan kutsu tuli, me
vaihdoimme Uunon kanssa osoitteita, ja kirjoittelimme toisillemme. En lopulta saanut selville, selvisikö Uuno sodasta ehjin nahoin. Koska ruoka oli tiukassa, soppatykistä jaettiin aina
ylimääräinen ruoka kyläläisille. Minäkin olin soppajonossa päälärini kanssa lukuisia kertoja
Toinen seikka, josta oli puutetta, olivat vaatteet ja kengät. Kenkäongelma talvella ratkesi, kun
äiti teki minulle tallukkaat vanhasta viltistä. Yhtä lämpimät ne olivat kuin nykyiset toppakengät.
Ja vaatteita purettiin, käännettiin toisinpäin ja taas oli jotain päälle pantavaa. Kesäkenkiä sai
ostaa kahdenlaisia. Toisissa oli paperinarusta punotut hihnat ja vanerista pohjat, jotka oli osin
sahattu kävelyn helpottamiseksi. Toiset olivat niin kuin nykyiset hollannikkaat, pohjat paksusta
puusta. Niitä minä en koskaan saanut. Äidin mielestä ne olivat huono ratkaisu. Märkiä keliä
varten oli saatavana kumisaappaat, joita kutsuttiin litroiksi. Niissä oli lyhyet varret raaka-aineen
säästämiseksi. Litroista muistuu mieleeni yksi juttu.
Ollessani neljännellä luokalla, kaksi meidän luokan oppilasta pääsi lähtemään sotalapseksi
Ruotsiin. Minäkin olisin halunnut lähteä, ja olisin varmaan päässytkin, kun isäni oli sodassa
ja äitini komennuksella sotasairaalassa. Mutta äitipä ei hennonut päästää minua. Muistan vielä
elävästi sen räntäsateisen päivän, kun olin saattamassa lähtijöitä Kajaanin asemalla. Matkaan
lähti paras ystäväni Aila. Olisin antanut mitä hyvänsä, jos olisin saanut olla lähtijöiden joukossa
ja minullakin olisi ollut pahvilappu narusta roikkumassa kaulassani. Mutta mennäkseni niihin
litroihin.
Ruotsista palattuaan Ailalla oli mitä hienoimpia vaatteita ja kenkiä, jollaisia en ollut elämässäni
nähnytkään. Ja niin päätimme erään koulupäivän jälkeen tehdä yhdeksi yöksi vaihdon. Minä
sain Ailan hienot päällyskengät sisäkenkineen ja Aila otti minun litrani. Voi minun onneani, kun
tepastelin Teppanan mäkeä ylös kotiini. Mutta se onni loppui lyhyeen. Kun Ailan äiti huomasi,
mitä oli tapahtunut, hän lähetti vielä samana iltana Ailan vaihtamaan kenkänsä takaisin. Mutta
olin kuitenkin saanut kävellä niillä kotiin ja nauttinut suuresti.
Äiti oli edelleen virassaan ja hoiti samalla kansanhuollon asioita. Kansanhuollosta saivat vaatetta
ja ruokapakettejakin sellaiset, joiden huoltaja oli sodassa. Kouluja ei keskeytetty, ja kävin toisen
luokan vanhassa tutussa Teppanan kansakoulussa, joka vieläkin on toiminnassa. Mutta seuraavana syksynä, kun äitinikin sai määräyksen mennä Kajaanin seminaariin järjestettävään sotasairaalaan komennukselle, päätettiin. että menisin Kiehimään kouluun. Niinpä kävin kolmannen
luokan siellä. Minulle kaupunkilaistytölle se oli aikamoinen muutos. Olinhan kyllä ollut paljon
mummon ja ukin luona kesäisin ja lomilla, mutta jo se, ettei sähkövaloa ollut, tuotti minulle vaikeuksia. Valaistuksen vaihtoehtoja olivat; kynttilä, öljylamppu tai karbiidilamppu. Kynttilä vielä
kävi, mutta karbiidilamppu sihisi ja suhisi ja haisi. Sain käyttää öljylamppua, jos öljyä sai tai
sitten kynttilää. Muuten koulunkäynti sujui ihan hyvin. Oli pimeää, kun lähdettiin, ja oli pimeää
kun palattiin. Matkaa oli Kiehimän vaaralle varmaankin pari kilometriä. Serkkuni Maija, joka oli
minun ikäiseni, sai mennä alakouluun, joka oli kirkonkylää paljon lähempänä, mutta yläkoulu,
johon minun oli mentävä, kauempana. Olin näet mennyt kouluun vuotta liian aikaisin, ja se vaikutti nyt asiaan. Kun kevät tuli, ja aurinko alkoi lämmittää, kaikki tuntui paljon helpommalta.
Kerran tullessamme koulusta, meitä oli melkoinen tyttöporukka, vastaamme tuli Iita, joka oli
asukkina kunnalliskodissa. Hän ei ollut vaarallinen ja sai kuljeskella kylällä. Joku meistä, en
Korjattu2.indd 6
4.7.2013 13:06:06
7
muista kuka, kysyi Iitalta; ”Mihin sinä olet menossa?” Iita vastasi: ”Sianvittuun.” Silloin koko
tyttökatras kaikkosi kauas metsään, sillä todella säikähdimme. Varoimme visusti esittämästä
Iitalle uusia kysymyksiä, vaikka häntä silloin tällöin näimmekin.
Ja kuusijuhlassa kylän pojat kirjoittivat joulukorttiin että: ”Täällä Kusella” ja opettajamme Ilta
Marttila oli vihainen ja seisotti poikia juhlan jälkeen kädet ylhäällä luokan edessä pitkään.
Käytiin muuten Maijan ja Oskarin kanssa vaaran koululla jokunen vuosi sitten, ja oli mukava
muistella siellä viettämääni aikaa. Kaksi luokkahuonetta oli ja toiseen piti mennä toisen luokkahuoneen kautta. Koulu ei enää ole käytössä, siinä asui joku perhe. He sattuivat olemaan kotona,
ja niin pääsimme kurkistamaan sisälle.
Viidenneltä luokalta pyrin oppikouluun. En edes ymmärtänyt, että tulokset olivat nähtävillä koulun ovessa, ennekuin naapurissa asuva tyttö tuli minulle sanomaa. Olen päässyt oppikouluun ja
niin olet sinäkin. Nimesi on toiseksi ylimmäisenä. Hyppäsin pyörän selkään ja ajoin koululle. Ja
totta tosiaan. Minun nimeni oli listassa ja toiseksi ylimmäisenä. Ensimmäinen, en muista kuka,
oli saanut 43 pistettä ja minä 42.
Tien toisella puolen oli suuri laakea kivi. Siinä me aina Raunin kanssa leikittiin aurinkoisena
kesäpäivänä. Kuusen kävyt olivat lehmiä ja männynkävyt lampaita. Tikuista laitettiin niille jalat.
Kivi on jäänyt mieleeni myös siksi, että jos meillä oli jotain herkkuja, niin sinne me kipasimme
nautiskelemaan. Eräänä päivänä Rauni tuli luokseni ja sanoi: ”Sain äidiltä 25-pennisen, onko
sinullakin, niin lähdetään Hyvärisen kauppaan. Sillä saa lakritsapiipun ja –rullan.” On minulla,
odota, kun haen, sanoin. Ja kipaisin sisälle. Mutta en löytänyt rahaani mistään, en muistanut,
minne olin sen pannut. Silloin tuli mieleen, että lainaan äidin rahapussista ja maksan sitten
takaisin, kun löydän omani. Ja niin myös tein. Menimme kauppaan, ostimme namumme ja sitten
istuimme isolla kivellä ja polttelimme piippua ja söimme lakritsarullan. Ne maistuivat hyvältä.
Mutta meidän apulaisemme oli nähnyt minun ottavan äidin kukkarosta rahaa. Jouduin siitä tilille.
Kun selitin äidille, että olin vain lainannut, ja aikonut maksaa takaisin heti kun löydän oman
rahani, hän ei enää ollutkaan kovin vihainen. Tästä tapahtumasta opin sen, ettei mitään pidä ottaa
omin lupinsa, mieluummin olla ilman. Sen lupaukseni olen pitänyt.
Meidän pihassa oli paljon lapsia. Aina kun tuli jotain riitaa tai tappelua ja äiti sattui olemaan
kotona, hän ilmestyi portaille ja huusi: ”Tule Ritva äkkiä pois pihalta tappelemasta. ”, vaikkei se
olisi minun syytäni ollutkaan.
Samassa talossa asui myös eräs Siposen perhe, jolla oli monta lasta. Oli myös punatukkainen
pikku- Liisa. Hän oli ehkä kaksi- kolme vuotta vanha, ja minä sain aina ulkoiluttaa häntä. Vaunut, joita työntelin, olivat ikäloput, ja meitä oli kielletty menemästä tielle. Sitten eräänä päivänä
halusin näyttää Liisalle oikean maantien, otin tytön syliini, ja jostain kumman syystä putosimme
ojaan, joka oli täynnä nokkosia. Liisa rupesi itkemään, kun jalkoja kirveli ja vein hänet kotiin.
Minunkin jalkojani kirveli koko illan ja vielä nukkumaan mentyä. En uskaltanut äidille kertoa,
miksi pyöriskelin sängyssä, koska tielle oli kielletty menemästä.
Urheilusta minua on aina kiinnostanut uiminen, luisteleminen ja pyöräily. Uimisesta olen jo kertonut aiemmin. Kajaanissa oli luistinrata kaupungissa. Ei sinne ollut kilometrejä kuin ehkä yksi.
Minulla ei ollut kunnon luistimia, oli vain monoihin kiinnitettävät nurmikset. Monon kannassa
oli reikä johon luistin kiinnitettiin ja sitten erityisellä avaimella ruuvattiin paikoilleen. Joskus
sain lainata tuttavaperheen pojan hokkareita. Ne olivat vähän liian isot, ja minun oli mentävä
luistinradalle aikaisemmin kuin toiset tulivat ja sitten antaa nämä ihanuudet omistajalleen. Ja
panna jalkaani ne iänikuiset nurmikset. Muistaakseni ei kukaan tyttökavereistani ollut kiinnostunut luistelusta vai eikö heillä ollut nurmiksiakaan, koska olin aina yksin. Ja talvella, kun jo
Korjattu2.indd 7
4.7.2013 13:06:06
8
illalla aikaisin pimeni, minua pelotti. Niinpä keksin siihenkin ratkaisun. Kun eräs Olli, joka asui
Kajaani-joen rannalla, alkoi olla lähdössä kotiinsa, minäkin lähdin. En yhtä matkaa, vaan vähän
jäljempänä.
Muutama kerta onnistui. Mutta sitten Olli sanoi: ”Mitä sinä minua jälestät?” Sen koommin en
enää seurannut Ollia vaan tulin yksinäni kotiin. Eikä matkalla koskaan mitään sattunut. Vasta
keskikoulussa ollessani sain hokkarit. Voi sitä riemun päivää. Ne ovat vieläkin varastossani.
En oli raatsinut niitä hävittää. Ne ostettiin mustasta pörssistä ja olivat fiininpunaiset. Niissä oli
lämmin vuorikin. On siitä jokunen vuosi, kun halusin näyttää Villelle, pojanpojalleni osaavani
luistella, kun niitä viimeksi käytin.
Täytin seitsemän vuotta ja sain lahjaksi hienon nuken, jonka ristin Marja-Leenaksi. Ensillä oikein osannut
leikkiä, parempia olivat vanhemmat nukkeni Pirkko ja Pekka. Marja-Leena oli liian ”hieno”.
Korjattu2.indd 8
4.7.2013 13:06:07
9
Evakossa
Oli kireä pakkaspäivä. Siinä sitä istuttiin Pujo-hevosen vetämässä reessä, mummo, Hilkka,
meidän apulaisemme, Sinikka, Maija, Pirkko ja minä. Ukki istui kuskipukilla, ja saattaa olla
niin, että Hilkka seisoi jalaksilla, sillä reki oli jo tupaten täynnä. Reen jalakset kitisivät pakkaslumessa. Me lapset emme osanneet ajatella matkan vakavuutta, meidän mielestämme se oli
suuri seikkailu. Pakkanen kyllä nipisteli nenänpäitä, mutta vällyt lämmittivät mukavasti. Oltiin
matkalla evakkoon, joka oli myös uusi sana sanavarastossamme ja matka jatkui. Tie kaartui
eräässä mutkassa jyrkästi, ja silloin se tapahtui. Hupsista, jalakset liukuivat ojaan ja koko kallis lasti oli yht´äkkiä ojassa. Tästä pyllähdyksestä me kaikki kuitenkin säilyttiin ehjin nahoin, ei
naarmun naarmua, lunta vain oli kaikkialla, kasvoissakin.
Jo näkyi määränpäämme. Maalaistalo, ulkorakennukset ja koulurakennus, missä meidän oli
määrä asustaa. Minulla on sellainen mielikuva, että uusi väliaikainen kotimme oli vain yksi hellahuone. Samassa yhteydessä oli myös koululuokka, mutta sitä ei lämmitetty.
Ukki oli tuonut jo ennakolta meille
huonekaluja, ainakin sängyt. Mutta
huone oli niin pieni, että täytyi
käyttää kekseliäisyyttä, että kaikki
kuusi mahduimme ”yöpuulle”.
Meillä oli käytettävissä kaksi huvilasänkyä. Ne muistuttavat hieman
hetekoita, samanlainen rautaverkkopohja, mutta lisäksi ne menivät
linkkuun ja olivat näin ollen helpot
säilyttää. Jotta olisimme jotenkuten
mahtuneet, meidän oli nukuttava
sängyllä poikittain. Meiltä lapsilta
se sujui hyvin, olihan ikäjakautumamme 4-8 vuotta, mutta miten
lienee ollut mummon ja Hilkan
kohdalla. Onneksi molemmat olivat
pienehköjä, kumpikaan heistä ei
kyllä valittanut. Sitten sattui joskus,
että ukki ruokaa tuodessaan jäikin
yöksi. Silloin tuli pienoinen ongelma. Hilkka ei mahtunutkaan
meidän yhteispetille. Hilkalle
tehtiin aivan oma sänky. Kahden
tuolin varaan asetettiin silityslauta
ja siihen vähän pehmustetta. Uni
maittoi kaikille.
Majatalon tytöt eturivissä ja takana keskellä Hilkka, meidän apulainen,
joka oli kanssamme evakossa.
Korjattu2.indd 9
Ulkorakennuksessa oli oikein
vanhanajan huussi. Minua aina
pelotti mennä sinne, kun siellä ei
ollut lasten reikää ja se oli hyvin
korkealla. Tiukasti käsillä pidellen
suoritin tehtäväni ja huokaisin hel-
4.7.2013 13:06:08
10
potuksesta, kun olin taas kerran suoriutunut kunnialla. Samaiselle ulkorakennukselle talon poika
kiipesi, kun kuuli pommikoneiden lähestyvän ja heilutti punaista vaatetta viestittäen, että täällä
asuu ystäviä.
Pommikoneet, jotka olivat menossa Kajaaniin, kulkivat juuri evakkotalomme ylitse, ja sitä
varten olimme rakentaneet sängyn alle sirpalesuojan panemalla matkalaukut seinän vierelle.
Kerran taas tuli tiedustelukone, joka lensi niin alhaalla, että olimme näkevinämme koneen
ohjaajankin istuvan kopissaan. Silloin eräs joukosta keksi, että mennään saunaan piiloon, kohta
se kone tulee takaisin, ja siellä me olemme turvassa. Ja niin tehtiin. Naapurista oli eräs tyttö
parasta aikaa kylässä talon puolella, ja hän myöhästyi sen verran, että koneen ohjaaja näki hänen
pujahtavan saunan avoimen pukuhuoneen penkin alle. Silloin se alkoi. Konekiväärisuihku pyyhkäisi saunan seiniä ja kattoa. Kukaan meistä ei vahingoittunut, mutta minä oksensin, kun niin
pelotti. Keväällä, lumien sulettua, saunan ja rakennusten ympäriltä oli löytynyt lukemattomia
hylsyjä.
Meillä lapsilla oli runsaasti vapaa- aikaa tehdä kaikenmoista. Kylmä talvi tosin rajoitti meidän
harrastuksia, mutta niihin kuuluivat ehdottomana ykkösenä hiihto. Serkuillani oli oikeat siteet
suksissa ja monot, mutta minulla oli vain huopatossut ja ne iänikuiset mäystimet, joissa tossut
eivät millään tahtoneet pysyä. Ja sekös minua kismitti. Melkein yhtä paljon kuin erästä pojanpoikaani paljon myöhemmin. Hän oli saanut joululahjaksi sukset ja lähdettiin hiihtämään. Kun
oltiin päästy muutama sata metriä, hän oli jo lukemattomia kertoja pyllähtänyt nurin. Viimein
tuskastunut ääni kuului: ”Ota, mummo, minulta pois nämä hiihtimet.”
Varmaan mäkeä myös laskettiin, siihen oli oiva tilaisuus saunaan menevällä rinteellä. Samoin
muistan, että eräs leikkimme oli hypätä aidan päältä lumeen ja toiset saivat aina kaivaa hypänneen toverinsa hangesta, sillä lunta oli todella paljon.
Sisäleikeistä suosituin oli ehkä se, kun sulatimme kynttilän talia sanomalehden päälle, ja siihen
tarttui kuva. Kerran harrastin tätä hommaa niin ahkerasti, että poltin vähän tukkaanikin. Onneksi
Hilkka ehti apuun. Kanoille myöskin silputtiin sanomalehteä palasiksi, kai ne lienevät syöneet
niitä henkensä pitimiksi. Ja se oli minulle mieluista puuhaa, kun talon tytär opetti minua karstaamaan lampaanvillaa. Tein sitä niin ahkerasti, että karstasin kaikki hienot, äitini kirjomat essutkin
tuusan nuuskaksi, mutta karstaamaan en kuitenkaan oppinut. Kudoinhan minä isälle rintamalle
lapaset, joissa oikean käden etusormi oli erikseen ja siinä oli vielä reikä yläosassa, josta sormen
voi panna ulos ja ampua vihollista. Saattaa olla, että suurimman osan kintaista Hilkka teki salaa
minulta, mutta olin tosi ylpeä, kun voin lähettää lapaset isälle ”sinne jonnekin”, kuten rintamaa
sodan aikana kutsuttiin.
Tehtiinhän me lapset oikein näytelmäkin. Siinä oli metsän eläimiä, ja sitä varten lämmitettiin
luokkahuone. Kylän väki tuli katsomaan meidän näytelmäämme, ja saimme runsaat ablodit.
Mahtui meidän evakkoretkeemme kyyneleitäkin. Ukki tuli käymään yllättäen. Hänellä oli
suruviesti. Isän veli, Hannes, oli ilmoitettu kadonneeksi. Muistan, kun mummo seisoi ulkona ja
pyyhki itkuisia silmiään punaruutuisen essun nurkkaan. Muutaman kuukauden päästä Hannes
ilmoitettiin kaatuneeksi ja hänet haudattiin sotasankarina. Vaikka suomalainen se Hanneksen
tappoi. Kuulin myöhemmin eräältä metsätyönjohtajalta, joka oli ollut samalla rintamalohkolla,
seuraavaa: Suomalaiset olivat valloittaneet vihollisen korsuja. Oli tähtikirkas yö ja kuutamo. Kun
Hannes ja hänen toverinsa nousivat korsusta, toveri sanoi: ”Älä Hannes nouse täyteen pituuteesi,
voivat luulla sinua ryssäksi.” Hannes vastasi: ”Kyllä suomalainen suomalaisen tuntee”, ja ne
olivat hänen viimeiset sanansa.
Korjattu2.indd 10
4.7.2013 13:06:08
11
Vielä minua yksi asia kismittää. Serkkuni pääsivät käymään Kiehimässä kotonaan, mutta minä
en päässyt. En vieläkään ymmärrä, miksi ?
Luin jostakin kirjasta, että evakoksi kutsutaan henkilöä, joka joutuu olosuhteitten pakosta
lähtemään kotoaan ja asumaan jossakin muualla. Me olimme joutuneet lähtemään olosuhteitten pakosta kotoamme, joten kai meitä voi hyvällä syyllä kutsua evakoiksi, vaikkemme olleet
Karjalasta joutuneetkaan lähtemään. Ja muuttamalla evakko-sanan nykykieleen, olisimmekohan
me olleet pakolaisia?
Isäni veli Johannes, joka kuoli talvisodassa. Hanneksen viimeiset sanat
olivat olleet kun kaveri varoitti heidän
noustessaan venäläisten korsusta: ”Kyllä
suomalainen suomalaisen tuntee.”
Korjattu2.indd 11
4.7.2013 13:06:09
12
Sotasairaalassa
Elettiin jatkosodan aikaa. Äitini sai palveluksenastumismääräyksen 26.6.1941. Onneksi hänen ei
tarvinnut mennä Kajaania kauemmaksi, koska sotasairaala oli sijoitettu Kajaanin seminaarille.
Hän toimi siellä osastonhoitajana.
Minä puolestani kävin seminaarin harjoituskoulua, joka tietenkin sijaitsi samassa pihassa. Sotatilanteen takia tosin saimme tyytyä seminaarin rehtorin kellarihuoneeseen. Siellä sijaitsi luokkamme. Opettajamme oli jo vanhanpuoleinen mies, Kääriäinen nimeltään, ja hän olikin oikein
vanhankansan opettaja, tiukka ja vaativa, mutta samalla hyvin ystävällinen. Koulun sijainnin
vuoksi minut nähtiin hyvin usein sotasairaalan käytävillä ja potilassaleissakin. Se oli minulle
mieluista puuhaa. Hyvin usein lähdettiin äidin kanssa yhdessä kotiin, kun hänen työnsä päättyi.
Sain tehdä sairaalassa kaikenmoista ajankuluksi. Jaoin leipää ja voinappeja niille potilaille, jotka
olivat niin hyväkuntoisia, että voivat tulla hakemaan ruokansa itse. Kukaan ei ihmetellyt, miksi
minä osallistuin kaikenlaisiin puuhiin. Nykyisen lainsäädännön mukaan en olisi saanutkaan,
olinhan tuolloin vain yhdeksän – yksitoistavuotias. Sain myös joskus jakaa postia potilashuoneisiin. Siinä seisoin punainen samettimekko ylläni ja luin kirjeiden ja pakettien päältä, kenelle
ne olivat tarkoitetut. Vieläkin muistan, miten minua ilahdutti se, että sain tällä tavalla tuottaa iloa
sängyssään makaaville sotapojille.
Potilaat pitivät minua jonkinlaisena maskottinaan. He muun muassa rakensivat voimistelusalin
köysistä keinun, ja se minua pikkuisen hirvitti. Ja vauhtiakin annettiin. Pitelin kovasti köysistä
kiinni, ja vältin katsomasta alaspäin. Siellä nimittäin makasi kymmeniä potilaita sängyissään. Se
oli todella voimainkoetus.
Toinen yhteinen harrastuksemme oli koronan peluu. En muista, miten siinä kulloinkin kävi,
mutta aika kului hupaisasti.
Koska kävin seminaarin harjoituskoulua, minulla oli mahdollisuus myös saada koulusta lounas.
Menuu oli kuitenkin hyvin yksinkertainen. Lihakeittoa, kauravelliä ja marjapuuroa. Ja sitten taas
alusta kaikki uudestaan. Muistan jo silloinkin, että lihasoppa ei ollut minun suosikkini. Kouluun
piti ottaa voileivät ja maito mukaan. Ja ruokaliina, joka aina levitettiin pulpetille suojaksi. Maito
minulla oli ns. patenttipullossa, jossa myytiin limonaadia. Minulla on vieläkin sellainen muistona menneiltä ajoilta.
Viimeisenä kesänä ennen keskikouluun menoa olin sotasairaalassa oikein töissä. Olin lääkäreiden lähettinä, ja toimittelin muitakin pikku askareita. Palkka maksettiin kahden viikon välein ja
puhtaana käteen. Sain myös muonatupakkalaatikon. Se taisi olla Kerho – nimistä pillitupakkaa.
Palkkarahapussin ja tupakat juoksutin äitini esiliinan taskuun. Ja äiti sitten möi tupakat päällikkölääkärille, joten minun tienistini myös kasvoivat. Niinpä mennessäni oppikseen syksyllä, ostin
itse oppikirjani ja muut tarvikkeet itse ansaitsemillani rahoilla.
Rahapalkan lisäksi sain myös ateriat töissä ollessani. Viikonlopuksi, jolloin en niitä saanut,
minulle annettiin paperipussi, joka sisälsi seuraavaa: muutaman voileipäkeksin, pumpernikkelin
ja voipaperiin käärittynä omenamarmelaadia. Sitä kutsuttiin muona-annokseksi. Paluumatkalla
kotiin istahdin seminaarin orapihlaja-aidan lähellä olevalle kivelle. Ensiksi söin voileipäkeksit
paljaaltaan. Sitten pumpernikkelin. Viimeiseksi aina säästin omenamarmelaadin, jonka nuolin
tarkkaan voipaperista., jolloin kaikki ihanuus olikin lopussa. Mutta eipä ollut hätä tämän näköinen. Äitikin sai samanlaisen muona-annoksen, ellei sattunut olemaan viikonloppuna töissä. Minä
sain sen, ja kaksinkertaisen nautinnon. Nykyään kaiken yltäkylläisyyden keskellä tuskin voi
kuvitella, miltä herkut silloin maistuivat, kun niitä sai tosi harvoin. Sen sain itsekin kokea, kun
Korjattu2.indd 12
4.7.2013 13:06:09
13
kerran nostalgian yllättäessä ostin pari pumpernikkeliä. Ne eivät maistuneet yhtään samanlaisilta
kuin silloin. Ovat tainneet makuhermot heikentyä ajan myötä.
Äiti leipoi joskus ruisjauhoista kakkua, johon hän pani puolukoita mausteeksi. Vehnäjauhojakin
meillä oli ulkovintillä säkillinen, jonka mummo antoi. Mutta sille kävi hullusti. Ei sitä hiiret
syöneet vaan Eedit niminen palvelija, joka meillä oli sodan aikaan. Varmaan lettuja paisteli.
Kerran kun äiti meni jauhoja hakemaan, niin säkki ammotti tyhjyyttään. Myös Venäjältä tuli
sodan loputtua jouluksi omenoita ja suklaakarkkeja. Ei vaan olisi oikein tiennyt, syödäkö ne vai
säästää.
Työtehtäviini sairaalassa kuului lääkäreiden kirjeiden vieminen joko postiin, joka sijaitsi samassa talossa tai Yleiseen sairaalaan muutaman korttelin päässä. Tehtäviini kuului myös päällikkölääkärin koiran ulkoiluttaminen. Siinä vaiheessa olin jo unohtanut koirakammoni, josta olen
aiemmin kirjoittanut, ja se oli minusta mieluista puuhaa. Joskus sain olla puhelinpäivystäjänäkin
ja hakea kysyttyä henkilöä puhelimeen. Nykyisenä kännykkäkautena tämä tehtävä tuntuu naurettavalta mutta onpa moni muukin asia mennyt aivan päälaelleen. Muita satunnaisia tehtäviä sain
myös hoitaakseni, mutta tällä kohdalla muisti jo pätkii. Päivät kuluivat kyllä mukavasti, mieli oli
reipas ja iloinen, tuntui kuin osaltaan olisi tehnyt jotain hyvin tärkeätä.
Vaikka olin sota-ajan lapsi, en ollut kuin yhden kerran pommisuojassa. Olin menossa äitiäni
vastaan, jonka piti päästä töistä kahdeksalta. Hälytyspillien äänen kyllä kuulin tullessani torille,
jonka varrella oli Kainuun sanomien silloinen toimitus. Ajattelin, ettei se mitään, minulla oli
vain muutaman korttelin matka seminaarille. Mutta voi kauhistus. Vastaani käveli mies, joka
rupesi kovalla äänellä tinkaamaan: ”Minkäs takia sinä tyttö et ole mennyt pommisuojaan, vaikka
on ilmahälytys. Kuuroko sinä olet vai mitä, kun et kuule hälytyspillien ääntä”. Minä siihen sain
jotenkin änkytettyä, että olen menossa äitiäni hakemaan sotasairaalasta. ”Sinä menet nyt kiltisti
Kainuun Sanomien pommisuojaan, minä katson, että varmasti menet, ja kun ilmahälytys on loppunut, saat mennä äitiäsi vastaan .” Mutta kun hälytys sitten loppui, äiti oli jo mennyt kotiin , ja
se siitä. En vieläkään muistele sitä miestä lämmöllä, vaikka oikeassahan hän oli.
Korjattu2.indd 13
4.7.2013 13:06:09
14
Etiäinen
Olikohan minulla jonkinlainen etiäinen, kun toisella luokalla valitsin englannin saksan sijasta.
Kaikki äitini tuttavat sanoivat, ettei sellaisella kielellä tehnyt yhtään mitään. Saksankieli oli
maailmankieli silloin, 1946, kun tein valintani. Kaikki yliopiston tenttikirjat olivat kuulemma
saksaksi. En minä tyttöhupakko mitään koko asiasta ymmärtänyt, vielä vähemmän äitini, joka oli
käynyt neljä luokkaa kansakoulua. Niinpä sain tehdä kielivalintani aivan yksin, ja nyt ajatellen
teinkin sen viisaasti.
Meidän koulussa aloitettiin ensimmäistä kertaa
englannin opiskelu valinnaisena saksan kanssa. Kaikki
kaupungin ns. parempien perheiden lapset ottivat
tietysti saksankielen, eikä me englannin lukijatkaan
mielestämme mitään rupusakkia olleet. Muistan, kun
kerran oman opettajani sairastuttua meitä opetti Isi,
oikealta nimeltään Isidor Wuori. Innosta puhkuen
kyselimme Isiltä, että mitenkähän noita amerikkalaisten filmitähtien nimiä oikein äännetään, ja muistan
hänen vastanneen: ”Mahdollisimman lyhyesti ja
epäselvästi.” No, senhän kyllä saattoi ymmärtää, koska
Isi oli saksankielen lehtori, eikä varmasti olisi osannut
meille oikeaa ääntämystä opettaakaan. Tämä samainen
juttu tuli mieleeni, kun itse olin englannin opettajana
ja televisioluokalla eräs poika-oppilas käänsi vaikean
teknisen tekstin. Kysyin häneltä eräästä verbistä, miten
hän oli sen kääntänyt, kun en ollut mielestäni kuullut.
Poika vastasi: ”En minä mitään sanonut, minä vaan
mutisin.” Montakohan kertaa hän oli mutissut ja minä
hyväksynyt vastauksen.
Kirjoitin ylioppilaaksi vuonna 1953 ja lähdin opiskelemaan Yhteiskunnalliseen korkeakouluun Helsinkiin
Äitini Alli ja minä koivun siimeksessä Kuumesaisanomalehtioppia ja muuta toimittajan työhön liitraalan pihalla.
tyvää. Silloin jo kaikille opiskelijoille oli pakollisena
Vuosi oli 1950 tai 52, olin silloin jo lukiossa.
englannin kieli. Samana vuonna menin naimisiin ja
seuraavana syksynä, kesken opintojen syntyi vanhin poikani Tuomo. Siihen aikaan ei ollut tapana, ja tuskin se olisi ollut taloudellisestikaan mahdollista, jatkaa opiskelua lapsen kanssa. Niinpä
sain anomuksesta luentovapauden. Sitä oli erikseen anottava, ja käännyin sanomalehtiproffamme
puoleen. Hän oli juuri lähdössä syömään ja jos neiti Tormulaiselle sopii, voisimme mennä
yhdessä. Professorimme puhutteli aina minua neidiksi, enkä ollut saanut sitä korjatuksi. Hän oli
lisäksi hyvin huononäköinen, joten hän ei ehkä ollut huomannut sormuksiani. Niin läksimme
. Matkalla ajattelin vaatetustani, olihan minulla puserona Amerikasta paketin päälle laitetusta
kankaasta ja lisäksi itse puolipohjaamani kävelykengät. Mutta rohkea rokan syö, minun oli
saatava asiani hoidetuksi. Selitin professori Suovalle, että yrittäisin hakea luentovapautta seuraavaksi syyslukukaudeksi. Hän oli hyvin myötämielinen asialle ja kysyi, oliko minulla taloudellisia
vaikeuksia. Siihen vastasin, että osittain niitäkin oli. Enhän voinut keroa, että neiti Tormulainen odottaa lasta, vanha proffa olisi voinut saada slaagerin. Hän jopa lupasi järjestää minulle
mahdollisuuden tehdä töitä Helsingin Sanomille, ja sanoi minun siihen hyvin pystyvän. Mutta
itsepäisesti vain halusin saada luentovapauden, ja lopuksi hän suostui. Kertoi, mitä pitäisi tehdä
Korjattu2.indd 14
4.7.2013 13:06:09
15
ja niin me sovimme. Se tarkoitti sitä,
että syksyn vauvaani hoidettuani, minulla olikin kiireinen kevät. Joka kuukausi
oli tentti. Muistaakseni se oli valtioopin tentti, kun sattui vielä yleislakko.
Junat eivät kulkeneet, enkä mitenkään
olisi päässyt tenttiin, ellen olisi kääntynyt hyvän ystäväni Annikin miehen
puoleen, joka oli sikäläisessä hotellissa portsarina. Leksa järjesti minulle
kyydin, ja lähes koko yön valvottuani
olin Helsingissä, ja ennätin nipin napin
kymmeneksi tenttipaikalle. Kaikki
sujui kuitenkin kohtalaisen hyvin, ja
sain omalta kurssiltani ensimmäisenä
päästötodistuksen. Tarkoituksena oli
vielä jatkaa opiskeluja, mutta lisääntyvä
perhe esti sen.
Joensuuhun muutettuamme meillä oli
parin vuoden kuluttua jo neljä lasta.
Olin kotiäitinä, niistin neniä, pyyhin
pyllyjä ja hoidin kotia. Sitten minulle
tarjottiin töitä Pohjois-Karjalan keskusammattikoulusta. Äidinkieltä, kansalaistaitoa ja taisinpa jossakin välissä
opettaa matematiikkaakin. Meni parisen
vuotta.
Ylioppilaskuva vuodelta 1953. Hynnisen valokuvaamon ottama,
totta kai. Ovelasti ovat saaneet minun nenäni näyttämään ihan suoralta, vaikka Teppanan rouvat olivat kuulemma kehoittaneet äitiä
panemaan pyykkipojan nenääni
En ollut mennyt koulun aloituspäivänä
töihin, vaan pyysin miestäni tuomaan
minulle lukujärjestyksen. Olin kaikessa
rauhassa kaivamassa perunoita ryytimaaltani, kun kuulin puhelimen soivan. Juoksin sisään vastaamaan ja siellä oli silloinen rehtori
hätääntyneenä ja kysyi: ”Osaatko sinä englantia?” Sanoin osaavani, hän huokasi helpotuksesta.
”Täällä on kolme ehtolaista, eikä kukaan osaa kuulustella heitä”. Siistiydyin vähän ja polkaisin
pyörällä koululle. Siellä tosiaan istua napotti kolme poikaa, yksi vielä armeijan kamppeissa.
Kaksi oli päättyvältä luokalta, joten he saisivat päästötodistuksensa heti, kun kuulustelu olisi ohi.
Kolmas poika oli sotaväestä saanut päivän vapaata suorittaakseen ehtonsa. Eihän minulla ollut
mitään kirjoitettua koepaperia, ensiksi kysyin, mitä kirjaa he olivat lukeneet. Se oli Essential
English ja pojat näyttivät siitä, mistä mihin minun piti heitä kuulustella. En ollut moista kirjaa
nähnyt ikänäni, niinpä ryhdistäydyin ja kuulustelu alkoi. Suullisenapa tietenkin. Pojat olivat
silminnähden helpottuneita, kun tilaisuus oli ohi. Ja niin olin minäkin. Kun suljin luokan oven ja
kiipesin rehtorin kansliaan viemään poikien arvosanoja, portaissa minulla välähti. Kun olimme
suorittaneet asian virallisen puolen, kysyin rehtorilta: ”Onko sinulla tiedossa englannin opettajaa
ensi talveksi?” Ei kuulemma ollut, ja siinä silmänräpäyksessä hän palkkasi minut. Tunteja oli
tosin vain vaatimattomat neljä viikossa, mutta siitä minun urani englannin opettajana alkoi.
Sitten eräänä päivänä näin lehdessä ilmoituksen, jossa haettiin opiskelijoita kaksi kesää kestävälle kansa- ja kansalaiskoulun englannin kielen opettajakoulutukseen. Soitin oitis ilmoituk-
Korjattu2.indd 15
4.7.2013 13:06:12
16
sessa olevaan puhelinnumeroon kysyäkseni,
olisiko minulla mahdollisuus osallistua mainittuun
koulutukseen. Sain myöntävän vastauksen, vaikka
minulla ei ollutkaan kansakoulunopettajan koulutusta. Myöhemmin, jo kurssilla ollessani, vähän
väliä kysyttiin pohjakoulutuksesta ja minun oli
joka kerta yksinäni vastattava kohtaan ”muut”.
Se oli aika tylsää, mutta kestin sen nurkumatta.
Opiskelu sujui mukavasti ja sain pätevyyden opettaa englantia kansa- ja kansalaiskoulussa kuitenkin
sillä edellytyksellä, että kansakouluntarkastajan oli
tultava seuraamaan opetustani. Tämä taidonnäyte
tapahtuikin sitten Karsikon kansakoulussa. Oppilaat
olivat kolmasluokkalaisia ja aiheena olivat lukusanat 1-10:een. Tunti sujui odotusteni mukaan. Sitten
harjoiteltiin. Eräs kysymys oli: ”How many boys
are there in the class”? Vastaus tuli kuin apteekin
hyllyltä: ”Two”. Sattui olemaan niin, että luokassa
oli vain yksi poikaoppilas, joka oli siirretty sinne
tyttöjen joukkoon häiriköinnin johdosta. Tarkastaja
oli hyvin otettu, kun hänet luokiteltiin pojaksi ja
Hääkuva 20.09.53. Meidät vihittiin Käpylässä
näin sain virallisen pätevyyden. Opetin kansakourovastin olohuoneessa, ja ruustinna soitti häämarssia.
Erkin kaveri tekusta ja hänen morsiamensa olivat to- lun puolella pari talvea oman työni ohella mutta
distajina ja jälkeenpäin me tarjosimme heille lounaan sitten kielenopetus ammattikoulussa oli pikkuhiljaa
jossakin ravintolassa Helsingissä. Minulla oli päällisääntynyt, ja sain tunteja myös Tullikadulla sijaitläni itseommeltu sinapinkeltainen leninki ja ruusut,
sevasta koulusta.
jotka olin edellisenä päivänä ostanut Hakaniemen
torilta, olivat jo vähän nuukahtaneet. Siitä se alkoi,
yhteinen taival, joka ei aina ollut yhtä ruusuinen kuin
alkuaikoina. Siksi en kirjoitakaan mitään avioliittoajoistani, haluan muistella vain mukavia asioita, se
on paljon helpompaa.
Aluksi englannin opetus ammattikoulussa käsitti
alkeiden opiskelua, koska silloiset oppilaat sähköluokilla eivät olleet saaneet kielenopetusta. Myöhemmin tuli keskikoulupohjaisia luokkia, ja tilanne
jonkin verran helpottui. Mutta oli siinäkin omat
niksinsä, koska osa oppilaista olikin lukenut saksaa.
Oli pakko opettaa myös alkeita, mutta aiheena oli tekninen kieli, jota oppilaat tulisivat tarvitsemaan työssään.
Se taas johti siihen, että minun oli kirjoitettava kaikki opetusmateriaali spriivahalle ja sitten
monistettava. Oli siinä hommaa kerrakseen, kun joka luokalle oli omat tekstinsä. Hyvin usein
nousin kirjoittamaan jo viiden aikaan aamulla. Oppikirjoja kun ei siihen aikaan ollut. Sen lisäksi
tekninen kieli ei minullekaan ollut tuttu asia. Monet kerrat minut nähtiin eri osastojen opettajienhuoneessa anelemassa apua.
Jatkoin opiskelua työn ohella ja suoritin englanninkielen filologiassa approbaturin. Siinä välissä
sitten hum.kand tutkinnon Joensuun yliopistossa. Opettajaksi auskultoin Hämeenlinnan ammattikoulujen opettajaopistossa ja myöhemmin korotin vielä englannin arvosanaani cumlaudeen
Kajaanin kesäyliopistossa. Siinäpä tämä virallinen puoli. Cumlaudea suorittaessani olin tietenkin
kurssimme vanhin, täytinhän toisena opiskelukesänä 50 vuotta. Niinpä eräs englantilainen luennoitsija kysyikin minulta kerran istuessamme torin laidalla: ”Miksi olet ryhtynyt opiskelemaan?
Saatko lisää palkkaa?” Meillä molemmilla oli tosi hauskaa, kun sanoin opiskelevani vain huvikseni. Ja se oli ihan totta.
Korjattu2.indd 16
4.7.2013 13:06:14
17
Joten summa summarum. Ei sitä ihmispoloinen
tiedä, mihin elämän kiemurat johtavat. Minusta ei
ikinä pitänyt tulla opettajaa. Toimittajantyö olisi
kiinnostanut, mutta perheasiat estivät sen. Joka tapauksessa opettajan työ oli minusta hyvin haastavaa,
ja kun koko ammattikoulun kielenopetus Joensuussa
oli minun hennoilla harteillani, se todella pani minut
yrittämään.
Kerran oppilaani, jotka olivat jokunen vuosi sitten valmistuneet radio- ja tv-luokalta, kutsuivat
minut luokkakokoukseensa. Siellä eräs poika, joka
oli alun perin saksankielen lukija, piti minulle
oikein puheen. Hän sanoi mm näin: ”Muistatko,
kun kouluaikaan sanoin aina, että englannin kieli
on humpuukia”? Se oli mielestäni retorinen kysymys, ja niin ollen vastasin: ”Muistanhan minä.”
”Ja nyt minä lisäisin siihen yhden pienen, mutta
merkittävän sanan Ei, eli englanninkieli ei ole
humpuukia.” Poika, tai pitäisikö mieluummin sanoa Lapset mummin hautajaisissa 1990. Vasemmalta
mies, oli saanut ensimmäisen työpaikkansa siksi,
Tuomo, Tapsa, Liisa ja Osku.
että hänellä oli 9 englannin kielessä.
Näin ollen se etiäinen, joka kummitteli minun tehdessäni kielivalintoja 12-vuotiaana Kajaanin
yhteiskoulussa, oli todella minulle suureksi hyödyksi. Olisin tietenkin jollakin muullakin saralla työskennellen saanut elätettyä perheeni, kun yhdessä vaiheessa jäin yksinhuoltajaksi. Mutta
esim. siivoojana se olisi ollut, luulisin, huomattavasti rankempaa. Tiedä häntä. Tässä nyt viettelen eläkepäiviäni ja ihmettelen, miten olen tuon kaiken jaksanut aikoinaan tehdä. En sitä silloin
oikein tajunnut itsekään. Kun vein paperini koulun toimistoon, eräs virkailija sanoi: ”Kyllä
sinulle pitää hattua nostaa”. Olin jo ovella menossa, kun käännähdin ja sanoin: ”Jos sinusta siltä
tuntuu, niin tee se.”
Äitini Alli, pikku-mummu, pikku-ukki ja Tapio mummun
kammarissa kesällä 1957.
Korjattu2.indd 17
Hilma ja Tatu Venhon hääkuva. Hilma oli ukin
sisko ja he kuolivat lapsettomina. Hilma-tädin
luona oli mukava käydä luistinradalta tullessa,
ja äitikin kävi siellä hyvin usein. Hilma-tädin
kuoltua. Asuimme Kalliokadulla ennen muuttoamme Kuhmoon.
4.7.2013 13:06:15
18
Kesäduunissa
Aikaisemmin olen jo kertonut, että olin mummon kahvilassa lomilla tarjoilemassa kylän pojille
limonaadia. Tein kyllä paljon muitakin töitä kotikaupungissani Kajaanissa. Olisinhan voinut vain
laiskotella lomillani, mutta minusta oli mukava saada vähän omaa rahaa ja muutenkin tutustua
työelämään.
Naapurissamme asui eräs Kajaanin kaupungin metsätyönjohtaja, joka tarjosi minulle töitä useampana kesänä keskikoulussa ollessani. Ensin kylvettiin metsää, sitten istutettiin puun taimia
ja kolmas, takuulla rankin urakka oli märkien turvekuutioiden kantaminen paareilla läheiselle
mäelle kuivamaan. Niitä aiottiin käyttää polttoaineena.
Metsän kylvössä oli kolme vaihetta. Ensin joku teki kuokalla pläntin maahan, sitten kylvettiin
siemen, ja sen jälkeen hakattiin se vähän syvemmälle jollakin vekottimella. Heti ajattelin, että
pläntin tekeminen varmaan olisi rahakkainta, ja niinpä tartuin kuokan varteen. Oikein arvasin.
Puun taimien istutuksessa oli kuitenkin myös kaivettava monttu, johon taimi istutettiin. Mitään
kaivureita ei ollut, joten se oli tehtävä. Ja istutuksen jälkeen taimen juuret oli vielä poljettava
tiukkaan, että se lähtisi hyvin juurtumaan. Samana kesänä olimme myös kulottamassa eräällä
aukealla. Se tapahtui yöllä, mutta yöthän ovat Suomessa valoisia. Tuli sytytettiin reunoilta ja se
eteni keskiosaa kohti. Meille annettiin käteen ohut männyn latvus, jota piti vedessä kastella, ja
sillä voitiin tuli pitää aisoissa. Teimme töitä reippaasti koko yön. Nykyisen lainsäädännön mukaan emme olisi saaneet olla niin vaarallisessa työssä ollenkaan, puhumattakaan yötyöstä.
Turpeitten kantaminen kuivamaan oli raskasta puuhaa. Mies moottorisahan kanssa ensin irrotti
tiilen kokoisia kimpaleita suosta, ja me kannettiin niitä. Ne painoivat ihan julmetusti, ja muistan,
että äidin piti laittaa aamulla saappaat jalkaani, kun en itse pystynyt.
Jäätyäni kuudennelle luokalle, pestauduin seuraavaksi kesäksi siivoojaksi kuumesairaalaan, jossa
äitini oli työssä. Työhöni kuului potilashuoneiden siivoaminen, veden kantaminen kaivosta ja
vessan pönttöjen tyhjennys. Sairaala ei ollut mukavuuksilla varustettu niin kuin nykyisin. Taisinpa kerran joutua kantamaan ruumiinkin kylmäsäilöön, kun toinen siivooja kieltäytyi.
Aamuisin meillä oli erään apuhoitajan kanssa tapana käydä aamu-uinnilla Kajaani-joessa, jonka
rannalla sairaala sijaitsi. Kaikki sujui mainiosti, kunnes eräänä aamuna rannan läheisyydessä oli
mies onkimassa. Meillä oli vain pyyhe hartioilla, eikä uimapukua ollenkaan. Mikäs nyt neuvoksi? Rohkeina tyttöinä päätimme mennä veteen, maksoi mitä maksoi. Niin tehtiin. Mahtoi se
mies hämmästellä, mitä seireeneitä rannalle ilmestyi.
Toisena vuonna lukiossa menin kesäksi sortteerille töihin. Sortteeri tarkoittaa tukin uittoa, jota
joella tehtiin. Siellä tein saman tempun kuin metsän kylvössä, tartuin heti keksiin kiinni ja niissä
hommissa olinkin koko kesän. Mitään kesävaatteita ei saanut olla, vaan pitkät housut ja ehkä jokin lyhythihainen paita ja kumisaappaat. Nenäni kärähti monta kertaa niin että nahka lähti, mutta
siihen keksin sitten oivan keinon. Kananmunan kelmu vaan nenän päälle ja työt jatkuivat. Töitä
tehtiin kahdessa vuorossa, aamu ja ilta löysissä.
Kerran, kun oltiin ystäväni Annikin kanssa oltu illalla myöhään katselemassa, kun muut tanssivat
Hauholan lavalla, minulla oli maanantaina aamuvuoro. Ylösottaja, joka merkkaa muistiin urakkamiesten huudot, oli sairastunut, ja minut pantiin häntä tuuraamaan. Aurinko helotti täydeltä terältä, olin nukkunut liian vähän ja yhtäkkiä olin unessa. Heräsin siihen, kun eräs miehistä sanoi:”
Et kai sinä tyttö nuku.” Eeen, minä vastasin unisena ja jatkoin siitä, mihin mielestäni olin jäänyt.
Samana kesänä meillä oli Annikin kanssa tapana lähteä soutamalla Kajaani-jokea pitkin Oulujär-
Korjattu2.indd 18
4.7.2013 13:06:16
19
velle. Teimme sen ainakin kaksi kertaa. Annikin jollain sukulaisella oli vanha ja raskas soutuvene, ja me saimme lainata sitä. Meillä oli aina lettutaikina valmiina astiassa ja muutakin evästä ja
Hövelön, Eino Leinon kodin lähellä oli pieni saari, jonne me aina suunnistimme. Siellä me tytönhupakot istuimme ja katselimme Oulujärven pintaa, kuuntelimme käen kukuntaa ja nautiskelimme. Matkaa Kajaanista kertyi sinne varmaan ainakin 15 km, me puolitettiin se niin, että toinen
souti jokimatkan ja toinen jatkoi sitten. Käytiin kerran Paltaniemen lavallakin tanssimassa, kun
tanssitaito oli jo hanskassa. Ne olivat hauskoja aikoja vielä jälkeenpäinkin muistellessa.
Oli minulla vielä yksi kesäduuni, nimittäin isäni haudalla kukkien kastelu. Kun joskus ei oikein
huvittanut lähteä kaupungin kautta pyörällä polkemaan, keksin, että voisinhan mennä uimalla
hautausmaalle, joka oli joen toisella puolella. Monta kertaa kävin siellä, kukat tulivat kastelluiksi
ja samalla sain uida sydämen kyllyydestä. Kerran houkuttelin äitinikin mukaan. Se olisi pitänyt
jättää tekemättä. Menomatka sujui hyvin mutta pois tullessa virta vie äitiä kohti Kajaani-yhtiön
paperitehdasta. Äitini ei osannut uida kuin koiraa, ja minulla oli täysi työ saada hänet rantaan
oikeassa kohdassa. Olin todella helpottunut, kun vihdoinkin olimme turvassa.
Ylioppilaskesänä olin Kainuun Sanomissa kesätoimittajana. Vähitellen sain mennä jo yksinänikin erilaisiin tilaisuuksiin. Muistan ainakin Kiehimän asutuksen muistomerkin paljastuksen
Kiehimän vaaralla, jonne Ilmari IkiKiantokin oli kutsuttu. Illalla oli vielä Paltalinnassa juhlat,
jossa hän istui Mirjam-sihteerinsä kanssa. Opettelin myös ottamaan lehtivalokuvia. Kerran jopa
jouduin kehittämään filmin seuraavaan lehteen, kun valokuvaajamme oli jo lähtenyt töistä. Ihan
hyvä siitä tuli, vaikken oikein enää muista, miten sain sen tehtyä.
Sattui minulle muutamia kommelluksiakin. Olin mennyt junalla Paltamoon mummolaan, mutta
halusin lähteä pyörällä Kajaaniin. Niinpä Pirkko-serkkuni lainasi pyöräänsä ja lähdin matkaan.
Vähän ennen Kontiomäkeä kumi puhkesi . Mikäs nyt neuvoksi? Taxi, jonka kuskin tunsin, oli
menossa Paltamoon, ja annoin rikkoutuneen pyörän hänen vietäväkseen. Lähdin talsimaan Kajaaniin päin toivoen, että jokin kulkuneuvo tulisi . Oli näet jouduttava Kainuun Sanomiin iltatöihin, jotka alkoivat klo 17. Vihdoin, muutaman kilometrin kuljettuani tuli moottoripyörä. Kyllä
minä otan sinut kyytiin, jos uskallat istua takana, hän sanoi. Ja pakkohan minun oli uskaltaa.
Kiitin miestä lehtitalon edessä, ja jouduin kuin jouduinkin ajoissa töihin.
Erottelupaikka nykyään Kajaanijoessa voimalaitosten alapuolella
Korjattu2.indd 19
4.7.2013 13:06:17
20
Lapset
Tuomo
Oltiin oltu Saaran ja Anteron kanssa elokuvissa, ja olin nousemassa vinttiin meneviä portaita, kun lapsivesi
tuli. Neuvolassa oli sanottu, että silloin pitää lähteä synnytyslaitokselle. Kello oli jotain kymmenen maissa.
Käännyin takaisin, ja menin pyytämään mummoa kaveriksi matkalle. Ja niin läksimme Osmonkadulle, jossa synnytyslaitos silloin oli. Minut otettiin heti sisälle, ja siitä se alkoi. Sairaala oli pieni, vuodepaikkojakin
rajoitetusti, ja niinpä jouduin odottelemaan käytävässä, sängyssä kylläkin, mitä tapahtuman piti. Ja mitään
ei tapahtunut koko yönä. Päivällä sänkyni oli asetettu niin, että syysaurinko paistoi koko ajan kasvoilleni.
Minusta alkoi jo tuntua siltä, ettei tästä tule lasta eikä lammasta, mutta sitten minut ohjattiin synnytyssaliin.
Siinä maatessani mieleeni juolahti, että entäs jos se olisikin tyttö. Mikä
pantaisiin nimeksi? En kuolemaksenikaan muistanut yhtään tytön nimeä
Potra poika sieltä kuitenkin lopulta tuli ja olin hyvin tyytyväinen.
Käydessäni viimeisen kerran lääkärissä ennen Tuomon syntymää,
lääkäri lausahti : ”En minä tältä lapselta päätä löydä, mutta rouva saa
olla huoletta, kyllä sillä pää on, kun se syntyy. Ja totta hän puhuikin.
Tuomolla on suvun suurin pää, hattua on vaikea löytää.
Tuomon lapsuuden leikkikaveri oli mielikuvituspoika Antti. Hän jopa
komensi pikku-mummua panemaan lautasen ja aterimet ruokapöytään
Antille. Kun muutettiin Kuhmoon, Antti muutti Iivantiiraan, ja Joensuuhun muuton jälkeen Ilomantsiin. Tuomo teki aina eväsretkiä Antin
kanssa lähimetsään. Mehua ja voileipiä oli mukana. Katselin joskus
ikkunasta, kun kaverukset istuivat kiven päällä, ja juttelivat Tuomolle
oli sanottu, että kauas ei saa mennä, kodin on aina oltava näkyvissä.
Tästäkö kaveruudesta lienee Antti saanut nimensä, ei niinkään pikkuTämän kuvan on ottanut toimitta- ukin mukaan
jakaverini. Nimeä en enää muista.
Kuva on otettu pikku-mummun Alli-mummi sai päähänsä, että Tuomolle on ostettava kävelykengät.
yläkerrassa, jossa asuimme tam- Mentiin ostamaan. Aina, kun poika sai kengät jalkaansa, hän hetken
mikuusta kesäkuuhun ennen kuin tepasteli niillä ja sitten sanoi;” Hankala, hankala, hankala. Kokeiltiin
muutimme Joensuuhun. Vuosi oli useita kenkäpareja. Aina sama tulos. Niinpä kengät jäivät ostamatta sillä
1954.
kertaa.
Kerran tultuamme jälleen kaupunkikierrokselta, päätettiin juoda meillä päiväkahvit. Alli-mummi käytti
kermaa kahvin kanssa, ja Tuomo joi hopeateetä ( kuumaa vettä ja kermaa) Yht` äkkiä Tuomo
hätääntyneenä tokaisi: ”Mummi,
mummi, äiti juo kaikki kemmat”.
Ja toinen tapaus. Oltiin oltu taas
shoppailemassa, ja sen päätyttyä
kuului Tuomon suusta kommentti: ”Menipä päivä kuin Sippolan
mieheltä isäänsä haudatessa.” (
Mummi käytti sitä sanontaa toisinaan. ) Niin, pienillä padoilla
on korvat.
Asuessamme Kuhmossa jonkin
aikaa, Kävimme Tuomon kanssa
mustikassa lähimetsässä, Uskallettiin lähteä, kun Tapsan päiväu- Tällaiselta Tuomo näytti Tuomon päivänä 1954, kun me mummun
kanssa lihotettiin poikaa oikein urakalla. Onpahan nuo läskit hävinnet olivat niin kellontarkat.
neet ajan myötä.
Korjattu2.indd 20
4.7.2013 13:06:18
21
Metsään päästyämme etsimme sopivat kiven tai kannon, johon Tuomo istuutui. Muki hänellä oli
kädessä, ja aina, kun marjat siitä loppuivat, hän huusi: ”Syöntimarjojaaa.”
Vain yhden kerran olen kuullut Tuomon laulavan. Hän oli ratsastavinaan hevosella ja lauloi
kuuluvalla äänellä ja täysin epämusikaalisesti: ”Eikä se tyttö minun kyytiini tullut, kun olen hurrrjanlainen.” Kysyin tässä eräänä päivänä, oletko sen jälkeen laulanut ja hän sanoi:” Aina, kun
näen metsässä kauniin tatin.
Kuhmossa ollessamme Tuomo antoi Liisalle nimen, vaikkei Liisa ollut vielä syntynytkään. Hän
sanoi: ” Kyllä se meilläkin pitää Liisa olla, ettei tuota Kilpeläisen Liisaa tartte aina pyytää meille
leikkimään,”
Sitten muutettiin Joensuuhun ja asuttiin aluksi Kettuvaaralla Tähtelänkadulla. Eräänä aamuna
lehmiä meni katua pitkin joen rantaan laitumelle. Tuomo sattui olemaan ulkona siihen aikaan ja
tuli kotiin innosta hehkuen ja sanoi: ” Äiti, siellä meni eläin, jolla oli neljä pipua.”
Tuomo sai silmälasit. Seuraavana päivänä oli meno lastentarhan retkelle Kukkosen tilalle
katsomaan eläimiä. Koska se oli niin uusi asia, ehdotin, että hän ei panisi niitä silmälaseja vielä
retkelle, vaan totuttelisi niihin kotona. ” Minä haluan nähdä tarkasti ne eläimet.” Oli vastaus. No,
mikäpä siinä, Tuomo meni retkelle rillat päässään. Kun hän tuli kotiin, kysyin, olivatko toiset
lapset sanoneet mitään ja vastaus tuli kuin kaupan hyllyltä. ”Eivät ne huomanneetkaan.”
Vähän ennen joulua menin vanhempainiltaan Gävlenlinnaan. Opettaja jutteli kanssani ja kysyi
sitten, oliko Tuomo kertonut mitään siitä, minkälaisen vastaanoton Tuomon silmälasit olivat
aiheuttaneet. Minä kerroin Tuomon sanoneen, etteivät toiset olleet edes huomanneet niitä. Opettaja jatkoi: ” Minun piti pitää oikein puhuttelu asiasta kun lapset ilkkuivat. Sanoin, että Tuomolle
ne ovat ihan välttämättömät, eikä niistä saa tehdä kiusaa.” Hän oli jopa pelännyt, että Tuomo
saisi jonkinlaisen trauman asiasta.
Seuraava asuinpaikka oli oppilasasuntola koulun vieressä. Naapurissa asui Anssi-niminen pikkupoika, joka oli vuoden Tuomoa nuorempi. Illalla, kun iltasadut oli luettu, Tuomo sanoi; ”Kyllä
meitä Anssin kanssa hirmuisesti harmitti, kun oli niin iso vesi, eikä ollut onkea.” Pojat olivat
seikkailleet joella, jonne oli ankarasti kielletty menemästä. Kai kävelleet tukinuittoon tarkoitettuja lavitsoita pitkin. Selitin Tuomolle oikein juurta jaksaen, miksi sinne eivät pikkupojat saaneet
mennä.
Sattui toinenkin tapaus. Lapset olivat menneet kadun toiselle puolen, jossa oli avonainen sadevesikaivo. Tuomo kertoi jälkeenpäin, että he olivat kiertäneet kaivoa peräkkäin, ja Tuomo oli
pudonnut sinne. Vettä oli ollut kaivossa sen verran, että varpailleen noussen Tuomo oli yltänyt
veden pinnan yläpuolelle. Onneksi ei kukaan pienempi ollut pudonnut, muuten siitä olisi tullut
kohtalokas juttu. Vettä valuvana poika tuli kotia ja äiti, kukapa muukaan, sai siivota märät jäljet
portaikosta. Minä olin onnellinen, kun sain poikani takaisin , vaikkakin läpimärkänä, mutta isäErkki antoi pojalle selkäsaunan siitä hyvästä. Siitä en pitänyt. Ajattelin jopa, ettei olisi pitänyt
kertoa koko tapahtumasta.
Samassa paikassa asuessamme Tuomo oli suunnitellut hyppäävänsä sontikkaa apuna käyttäen
parvekkeelta alas. Onneksi hän kuitenkin kertoi suunnitelmistaan minulle.
Lähimetsässä, ennen Rauma-Repolan sahaa, asusti lasten mukaan Repolan leijona. Niinpä he
keksivät lähtevänsä sinne retkelle. Mutta retkellä pitäisi olla evästä Tuomo sai neronleimauksen.
Meidän äiti saa Penttilän kaupasta ilmaiseksi, mennään sinne ja ostetaan vaikka namuja. Tuomo
oli käynyt joskus pikku asialla kaupassa, ja varmaan saanut sellaisen käsityksen, että sieltä sai
ilmaiseksi. Ja niin koko lapsikatras meni kauppaan ja myyjä oli antanut heille, mitä he pyysivät.
Korjattu2.indd 21
4.7.2013 13:06:18
22
Minä ihmettelin, miten ruokalaskuni ei stemmannut, ja asia tuli ilmi. Selitin Tuomolle asian ja se
oli sillä selvä. Edellisestä viisastuneena en kertonut tapauksesta mitään Erkille.
Tuomo täytti 5-vuotta. Hän oli jo saanut polkupyörän, jossa oli apurenkaat, ja hän ajeli sillä
hyvin mielellään. Kun oli kakkukahvit juotu, isä sanoi Tuomolle. Nyt, kun sinä jo olet iso poika,
otetaan apupyörät pois ja saat opetella ajamaan oikein kunnolla. Ja he lähtivät opettelemaan.
Palattuaan tältä opettelumatkalta Tuomo kävi sänkyyn nukkumaan ja Erkki kertoi, ettei siitä ollut
tullut mitään. Tuomo ei yksinkertaisesti ollut suostunut opettelemaan. Seuraavana päivänä pyörä
pantiin pyörävaraston koukkuun ja siellä se oli ainakin kaksi viikkoa. Eräänä päivänä Tuomo
sanoi: ”Anna minulle se pyörä.” Mutta siinä ei ole niitä apupyöriä, vastasin. Poika jatkoi itsepäisesti: ”Anna minulle se pyörä.” Ja niin mentiin pyörävarastoon ja nostin pyörän koukusta. Hän
talutti sen pihalle, ja lähti saman tien ajamaan. Tuomo oli ”ajatellut” pyörällä ajamista parisen
viikkoa ja oli nyt täysin oppinut.
Meillä kotona tuli sananparreksi: ”HILJAA, ETTÄ TUOMO SAA KUUNNELLA UUTISET.”
Tuomo uskoutui Matilaisen Leenan äidille Haapasaaressa: ” Meillä kun on niin monta pienempää kotona, ne eivät muista minua syliin ottaa.” Ja siinä oli paljolti totta. Tuomo ei koskaan
pyytänyt, enkä minä edes sitä älynnyt.
Paimin ja Tuomo hääkuva 1982
Korjattu2.indd 22
Tuomo oman Antti poikansa kanssa Kontiolahdella
4.7.2013 13:06:18
23
Tapio
Oli toukokuun 29:s päivä ja kello oli 19 maissa. Laskettu aika oli ollut jo muutama päivä sitten.
Mummi oli tullut ennen töihin menoaan tarkistamaan, mitä meille kuuluu. Vähän ajan päästä ilmestyi pikku-ukkikin kuvioihin, pikku-mummon lähettämänä. Keittäessäni puuroa Tuomolle iltapalaksi
tunsin ensimmäisen supistuksen .Keittelin ruuan valmiiksi , syötin Tuomon ja panin hänet nukkumaan, kuin mitään ei olisi tapahtunut.. Kun poika oli nukkunut, menin keittiöön ja sanoin: ”Taitaa nyt
olla aika lähteä Osmonkadulle hakemaan uutta perheenjäsentä.” Johon mummi heti reagoi: ” Ehkäpä
haettaisiin ensin kunnankätilö, joka asui naapuritalossa, tutkimaan tilanne. Niin tehtiinkin, ja ukki
lähti hakemaan mummoa babysitteriksi Tuomolle. Kätilö tuli, tunnusteli ja sanoi: ”Ei ole vielä mitään
kiirettä, lapsi ei ole laskeutunut.” Minä itse olin kuitenkin sitä mieltä, että oli lähdettävä. Ja niin me
mummin kanssa kävelimme Osmonkadulle, jossa synnytyslaitos oli. Meidät vastaanotti Koppanenniminen kätilö, joka antoi saman tuomion kuin kunnankätilökin. Ei mitään kiirettä ollut. Pikaisen
neuvottelun jälkeen päätimme, että lähden mummin mukaan kaupunginsairaalaan, joka oli ihan
naapurissa .Ulkoportailla kuitenkin käännyin takaisin ja menin istumaan käytävään. Minusta tuntui,
että niin piti tehdä. Kätilö kulki ohi ja Sanoi: ”Siinähän se rouva vielä istuu.” Ja istuin kanssa. Taas
kerran, kello oli vaille yksitoista, hänen kulkiessaan ohi sanoin: ”Jos en kohta pääse synnytyshuoneeseen, niin lapsi syntyy tässä käytävässä.” Henkilötiedot
otettuaan juoksimme molemmat peräjälkeen pitkin
käytävää, ja sain hädintuskin itseni sänkyyn makaamaan,
kun poika tulla putkahti. ”Neljä kiloa 50 grammaa ”,
ilmoitti lastenhoitaja punnittuaan vauvan. ”Ei voi painaa
niin paljon”, sanoi Koppanen ja punnitsi uudestaan. Neljä
kiloa 50 grammaa oli hänenkin punnitustuloksensa. Tapasin muuten myöhemmin kaupungilla kätilö Koppasen.
Hän kyseli vointiamme ja sanoi, että oli ollut hyvä asia,
etten ollut lähtenyt laitokselta minnekään. Hän olisi joutunut virkavirheestä syytteeseen, koska ne olivat lapsen
hartiat, eivätkä pää, niin kuin hän luuli. Älkää välittäkö,
niin ovat muutkin, jopa lääkäri luulleet.
Erkki oli silloin sotaväessä Oulussa, kun Tapio syntyi.
Poika kastettiin Tapion päivänä ja silloin isä vasta näki
perillisensä ensimmäisen kerran. Vauva nukkui usein
pihamaalla vaunuissa, niin kuin silloinkin. Erkki katsoi
vaunuihin sisään ja sanoi: ”Pidä poika suu kiinni, etteivät
itikat lennä suuhusi.” Nimeä uudelle tulokkaalle piti etsiä
allakasta. Lopulta päädyin nimeen Jukka Tapio. Isän
ehdotus oli, että pojasta tehtäisiin Jyri Johannes. Voi olla,
että minun mielessäni oli ollut ajatus, että uusi tulokas
olisi ollut tyttö, joten nimeä ei vielä ollut valmiina..
Tapsa vähän yli yksivuotiaana mummun luona.
Oli nimittäin niin, ettei pojasta voinut ottaa
valokuvaa aikaisemmin, kun se oli aina ruvella
milloin mistäkin. V. 1957.
Korjattu2.indd 23
Ja tyttöä Tapio muistuttikin pienenä. Tättä minulle, hän
sanoi, kun näki punaista kangasta ja minä tein hänelle
punaisia vaatteita. Samoin pitkät, vaaleat kiharat vaikuttivat asiaan, niin että lapset ja joskus aikuisetkin
kysyivät: ”Mikä tuon tytön nimi on?” Kunnes Antero,
Tapion kummisetä, kerran Kajaanissa ollessamme sanoi:
”Kyllä tuolta pojalta pitää nuo kiharat leikata että pojalta
näyttää.” Ja niin tehtiin. Minä leikkasin millin koneella
4.7.2013 13:06:19
24
molemmat pojat kaljuiksi, ja he juoksivat pitkin mummon pihaa,
ja huusivat: ”Me ollaan yksiä kaljapäitä.”
Tapion ensimmäiset sanat olivat; kuuukko ja tyttö. Mummi oli
ollut syvästi huolissaan siitä, kun poika ei oppinut puhumaan.
Tuomo oppi aikaisemmin. Tapiolle oli käveleminen numero
yksi, ja usein hän myös tämän takia sai kolhuja. Jopa häntä ei
voitu viedä valokuvaan yksivuotispäivänään, kun hän oli pudonnut kellarin portaita, eikä ollut oikein kuvaus kelpoinen. Vasta
Kajaanissa seuraavana kesänä hänet on valokuvattu.
Kuhmossa asuessamme oli eräänä aamuna satanut ensilumen.
Minulta vei vähän aikaa, ennen kuin kurkistin ikkunasta, missä
pojat olivat, ja huomasin, ettei kumpaakaan näkynyt. Kiireesti
vaatteet päälle ja etsimään. Ensilumessa oli jälkiä. Pieniä ja
vähän suurempia. Ja ne johtivat läheiseen metsikköön. Minä
Veljekset, kuin ilvekset. Lehon Annin
menin perässä. Aika pitkälle sain mennä, ennen kuin lapsiporukpihamaalla, jossa usein käytiin vieraika tuli vastaani. Siinä oli naapurin Kilpeläisen lapsia ja meidän
lemassa, Anni kun oli mummin hyvä
ystävä ja tytär Sirkka minun lapsuudenai- Tuomo ja Tapio. ”Pitihän meidän näyttää Tapiolle, kun metsässä
kainen leikkikaveri. Vuosi 1959.
oleva lampi oli jäätynyt.” oli vastaus, kun tivasin Tuomolta,
miksi he olivat metsään menneet. Niinpä niin, onneksi eivät
kuitenkaan olleet jäälle lähteneet urheilemaan.
Tulitikut olivat myös yksi asia, joka Tapiota
kiinnosti, niin kuin ehkä jokaista pikkupoikaa.
Me asuttiin Malmikadulla eräässä puutalossa
vähän aikaa, kunnes oma talomme Saukonkadulla valmistui. Minun piti välttämättä käydä
kaupassa. Otin Liisan mukaani ja pojat jäivät
kotiin. En viipynyt kaupassa pitkään ja huhuilin poikia jo tullessani keittiöön. Mistään ei
kuulunut ääntäkään. Riisuin Liisalta päällysvaatteet ja läksin etsimään kaveruksia. Oli
hiirenhiljaista. Sitten kurkistin sängyn alle.
Siellä ne olivat levittäneet kääröllä olevan
ison maton ja arvaapas mitä. Heillä oli tulitikut, kumman idea se oli, en saanut selville,
mutta epäilen Tapiota, ja monta palanutta
tulitikkua lojui auki levitetyllä matolla. Silloin
taisin antaa vähän tukkapöllyä ja pidin puhuttelun.
Pojat saivat joululahjaksi polkuauton. Eihän meillä ollut varaa
moiseen kapistukseen, mutta jouluostoksilla löysimme erään
kaupan lattialta sata markkaa. Silloin päätimme ostaa polkuauton. Rahaa ei saatu kun vasta joulun jälkeen. Kukaan ei ollut
tullut kyselemään rahansa perään. Tästä tuohtuneena Saara
ryntäsi kellokauppaan. Hänen mielestään Pirkonkin piti saada
rannekello joululahjaksi, ettei hänelle tule paha mieli
Vielä asuessamme Malmikadulla, lapset
antoivat Oskarille, joka ei vielä ollut syntynytkään, nimen. Näin se tapahtui. Olin jo useana päivänä
kutonut vaaleanvihreitä vauvan potkuhousuja ja nyt ne olivat valmiit. Katselin aikaansaannostani, lapset olivat tapansa mukaan ympärilleni ja joku heistä kysyi: ”Kenelle sinä näitä teet, eihän ne mahdu
Liisallekaan.” Oskarille, minä vastasin. Seuraavana aamuna radiossa sanottiin: ”Tänä päivänä onnittelemme kaikkia Oskareita.” Ja minun oli laitettava mehut ja keksit pöytään, ja me juhlimme Oskarin
nimipäivää. Ja Oskari siitä tuli.
Korjattu2.indd 24
4.7.2013 13:06:19
25
Vielä toisella kymmenellä Tapio oli mieltynyt tulitikkuihin. Ja naapurin Ismo myös. Muistan pari
vähältä piti tilannetta. Tultiin Erkin kanssa koulusta. Autotallin ovi oli auki. Ja autotallissa oli NUOTIO. Kyllä Erkki ihmeen nopeasti syöksyi sisälle ja sai nuotion sammutetuksi. Autotallissa oli
meidän puuvarasto ja bensakanisteri ruohonleikkuria varten ja vaikka mitä muuta palavaa. Toisen kerran pojat tekivät tulen rännin alla olevaan vesitynnyriin. Se onneksi oli melko vaaraton juttu. Mutta
sitten tapahtui se, mistä Tapio sai pitkäksi aikaa liikanimen Paukku- Jimmy. Koululle soitettiin, että
joku lapsista oli polttanut itseään ja puskaradiosta kuulin, että Erkki oli mennyt hätiin. Sanoin heti,
että Tapio se varmasti oli. Ja niin oli. Erkki oli ollut niin hädissään keskussairaalassa, jonne he olivat
menneet, että hän oli antanut sinne Tuomon nimen ja Liisan syntymäajan. Pojalla ei ollut muuta omaa
kuin sukunimi. Tarina oli seuraava. Tapio oli ottanut tyhjän bensakanisterin, avannut sen korkin ja
yrittänyt pudottaa sinne tulitikun. Ensimmäinen yritys epäonnistui mutta toinen onnistui. Ja kertomansa mukaan hän lensi muutaman metrin, hiukset edestä, kulmakarvat ja silmäripset paloivat, mutta
onneksi hän oli pitänyt silmänsä kiinni. Silmien ympärillä oli vain palamisesta aiheutuneet jäljet,
samoin otsa oli palanut.
Keittiössä oli tuttu tilanne. Tiskasin astioita ja samalla yritin opettaa Tapiota lukemaan. Poika yritti
ja yritti, mutta mitään sanoja ei tullut. Lopulta hän kiukustuneena nakkasi aapisen keittiön nurkkaan
ja sanoi; ”Minä en ikinä opi lukemaan.” Tämä tapahtui useita kertoja, ja lopputulos oli sama. Mutta
lopulta, reippaan opettelun jälkeen poika oppi.
Tapio oli hyvin tapaturma-altis. Niinpä eräänä kesänä, parhaaseen uima-aikaan, hän naapurin pihan
mennessään astui lasinpalaseen. Ei ollut puhettakaan uimisesta sen jälkeen. Mutta Liisa-sisko oli
sitä mieltä, että Tapiolle aina sattuu, muttei koskaan hänelle. Toisen kerran muistan, kun pojat olivat saaneet mennä kahdestaan saunaan. Siellä Tuomo, joka ei yleensä tehnyt mitään vastaavaa, oli
suihkulla laskenut kylmää vettä Tapion päälle, sillä seurauksella, että poika kaatui ja satutti otsansa
sinkkisen vesipaljun reunaan. Sairaalareissu siitä tuli, haava piti ommella. Äiti sai lämmitellä saunan
jälkilöylyissä sairaalasta palattua.
Pihaan tuotiin puukuorma, joka oli latjattava liiteriin. Koko perhe Tapiota lukuun ottamatta, osallistui
talkoisiin, Poika istui polkuautossa ulkona ja kiukutteli, kun kukaan ei häntä työntänyt.
Laulunkokeet olivat juttu sinänsä. Edellinen yö meni huonosti nukkuen ja poika oli selvästi hermostunut. Jo silloin ajattelin, että miksikähän sellaisia lapsia laulatetaan, jotka eivät ole sitä taitoa saaneet.
Pelastavana enkelinä edelliseen painajaiseen ilmaantui melodica. Sisko Liisa opetti Tapiolle laulun,
Pienen metsälinnun, laulu kirkas on . Pieni metsälintu, ain` on huoleton. Sillä voi korvata koulussa
laulunnumeron. Joskus me kuitenkin, tuhmasti kylläkin, sanottiin: ”Mitähän, jos pidettäisiin perhejuhlat ja Tapsa soittaisi meille melodicaa.
Puskaradio oli kertonut, että Tapsa oli laskenut Liisan suksilla Nepenmäen hyppyristä. Eihän se hyvin
korkea ollut, mutta silti. Pidettiin perheneuvottelu, ja päätettiin hankkia pojalle oikeat mäkisukset.
Jonkin kerran käytiinkin koko perhe suuremmassa mäessä katsomassa, mitenkä mäenlasku sujuu.
Mutta sitten into laimeni.
Päiväunille mentäessä tai peräti yöpuulle, laulutoivomus oli:” Laula, äiti enkelilaulu ” Ja minä lauloin:
”Maankorvessa kulkevi lapsosen tie
hänt’ ihana enkeli kotia vie.
Niin pitkä on matka
ei kotia näy
vaan ihana enkeli vieressä käy.”
Korjattu2.indd 25
4.7.2013 13:06:19
26
Liisa
Liisa tuli tähän maailmaan kuin kaupan hyllyltä. Mitään vaikeuksia ei ollut. Mummi oli ollut
hirveän huolissaan siitä, kun minulla oli rhesus miinus veri. Se voi aiheuttaa sen, että lapsen veri
on vaihdettava, jos isä on positiivinen. Mummi oli jo järjestänyt verenluovuttajan, pormestarin
rouvan ja lapsi olisi kiireesti vietävä Ouluun verensiirtoon. Onneksi lapsi oli ihan tavallisen vauvan näköinen ja oloinen, kun se syntyi. Mutta siinä hötäkässä kukaan ei ollut muistanut käydä
mummille kertomassa, että vauva oli syntynyt. Kun
hän vihdoin sai tietää, hän ryntäsi tietysti laitokselle
katsomaan. Mutta jokin flunssa-aalto oli yllättänyt
kajaanilaiset ja vieraita ei saanut päästää synnytyslaitokselle. Mutta puhumalla mummi sinne pääsi.
Ja hyvä niin. Minun jalassani oli ihmeen kipeä
paikka, pystyin tuskin liikkumaan. Pyysin mummia
katsomaan sitä. Ja sitten rupesi tapahtumaan. Tuli
kätilö ja lääkäri. Minulla oli veritulppa. Vuodemakuu ja lääkkeet auttoivat. Jos mummi ei olisi
tullut, kukaan ei olisi kuunnellut minun vaivaani.
Mitenkähän sitten olisi käynyt?
Tuomo se Liisalle nimen antoi. Hän sanoi, että
pitäisi meilläkin olla Liisa. ettei aina tarvitsisi
tuota Kilpeläisen Liisaa pyytää leikkimään. Ja Liisa
siitä tytöstä tuli, vaikka mummin ehdotus olisi ollut
Päivi. Isä ei tällä kertaa esittänyt mitään nimeä.
Liisa pääsiäisenpyhinä vuonna 1958. Tyttö kastettiin
silloin, ja isän piti tulla Kajaaniin Joensuusta, jossa
hän oli ammattikoulussa auto-osastolla työnopettajana.
Naapurissa asui Matti-niminen, suunnilleen Liisa ikäinen poika. Olimme olleet siellä kylässä.
Muutamaa päivää myöhemmin Liisa tuli kipeäksi. Se oli tuhkarokko. Liisa totesi: ”Tauti tuli,
kun Mattia halasin.” Sitten tietysti peräjälkeen molemmat pojat sairastuivat. Olin toista kuukautta, niin etten käynyt muualla kuin kaupassa. Kun tilanne rauhoittui läksin kympin hiihtolenkille ja se tuntui taivaalliselta, vaikka oli aika kova pakkanen.
Oli jouluaatto. Liisa oli silloin vajaa kaksivuotias. Naapurin isä oli joulupukkina, ja vastavuoroisesti, Erkki sitten naapurissa jälkeenpäin. Kun lahjakoppa oli tuotu esiin, Liisa meni sen luo ja
sanoi: ”Nämä ovat varmasti minulle.” Päällimmäisenä oli näet nukenvaunut, niitä ei oltu mitenkään paketoitu. Ja saatuaan vaaleanpunaisen kerraston tyttö lausahti: ”Tulipas tytölle harmia.”
Televisiota ei vielä silloin ollut, varmaan hän oli kuullut radiosta alusvaatemainoksen, Vaaleanpunaista charmia.
Ollessamme Kajaanissa kesälomalla, Tuomo lohdutti minua, kun vaihdoin Liisalle kuivaa ylle:
”Kyllä sille varmasti pipu kasvaa, ja sitten se oppii pissimään pottaan.” Pojat olivat keskenään
nähtävästi keskustelleet asiasta, huomattuaan, että Liisa oli erilainen kuin he.
Oltiin lopultakin päästy ihan oikeaan kotiin Saukonkadulle. Talo oli osittain vielä keskeneräinen,
alakerran lattia oli valamatta, seinät maalaamatta ja lattiat lakkaamatta. Sängyt oli asetettu vieriviereen olohuoneen etuosaan. Olin lopun uupunut, ja minua rupesi itkettämään. Liisa kurkisteli pinnasänkynsä raoista ja sanoi: ”Me ollaan kaikki äidin pieniä porsaita, isikin on.” Siihen
minulta itkut jäivät sillä kertaa . Oli ihanaa nukkua ensimmäistä yötä uudessa kodissa.
Liisa oli kova ompelemaan nukenvaatteita. Niitä tuli tuhkatiheään. Kerran kuulin hänen ihastelevan syntynyttä luomusta. Tulipa oikein hyvä, hieno peräti. Kului vähän aikaa ja kuului harmistunut huomautus. Mutta ei mahdu päälle. No yrityksen ja erehdyksen kautta Liisasta tuli oikein
Korjattu2.indd 26
4.7.2013 13:06:20
27
taitava ompelija, joka teki lapsilleen onnistuneita
vaatteita.
Liisa oli kuin neljäs poika. Hän kulki aina poikien mukana, minne ne menivätkin. Naapurin
Outi kuitenkin tuli onneksi avuksi. Heistä tuli
erottamattomat. Naapurissa oli neljä lasta, kuten
meilläkin, aina samaa sukupuolta kuin meilläkin.
Jokaisella oli näin ollen oma kaverinsa lähellä.
Joskus me äidit yritimme juoda ”salakahvit”
mutta harvoin se onnistui. Koko poppoo ilmaantui kuin salama paikalle, ja oli noustava laittamaan lapsille mehua ja keksejä.
Kansakoulussa Liisa oli jo oppinut englantia.
Sitä opetettiin luonnonmenetelmän mukaan. Se
tarkoitti sitä, että tunnilla ei saanut puhua äidinkieltä vaan pelkästään englantia. Sitten Liisa
meni oppikouluun. Siellä oli sama metodi. Vain
englantia puhuttiin. Eräänä päivänä tyttö tuli
kotiin ja kysyi minulta; ”Mister Laine sanoo
näin: What is this? ” Minä viittaan ja sanon: It´s a
book. Äiti, mistä me puhutaan? Olin itsekin siinä
vaiheessa opettanut kansakoulussa englantia, ja
tilanne oli minulle tuttu. Olin jopa pariin kerLiisan rippikuva. Kaulassa on risti, jonka isäni osti vaitaan joutunut turvautumaan suomen kieleen, kun molleen Allille lahjaksi. Koru on nyt Kaisan hallussa.
kaikista yrityksistä huolimatta oppilaat eivät olleet
ymmärtäneet, mitä minä tarkoitin. Niinpä Liisan
kysymys oli hyvin looginen. Pitihän hänen ymmärtää, mistä puhuttiin.
Eräänä päivänä Liisa kysyi; ”Mitä se tarkoittaa, kun laulaa näin ja mitä se tarkoittaa kun laulaa
näin.” Ensimmäinen näin oli suora viiva ja jälkimmäinen polveili ylös ja alas. Sitä tarkemmin
mietittyäni sanoin. Jos laulaa niin, että laulu on kuin viiva, ei osaa laulaa ja jos laulaa toisella
tavalla, siinä on melodiaa ja se menee sävelien mukaan alas tai ylöspäin. Ongelma, miksi tyttö
kysyi asiaa, selvisi myöhemmin,
kun kuulin kanttori Kuivalaiselta,
että Liisa oli toisten lasten kanssa
mennyt pyrkimään Pielisensuun
lapsikuoroon. Kanttori sanoi,
ettei hän raatsinut sanoa Liisalle,
ettei hän osannut laulaa, vaan hän
oli sanonut: ”Nyt sinä laulat näin,
mene kotiin ja harjoittele laulamaan näin.”
Pohjois-Karjala lehti 60-70 -luvun vaihteessa
Korjattu2.indd 27
Mummi kertoi, että Liisa oli
kysynyt, miksi hänellä oli napa.
Mene äitisi luo kysymään, oli
mummi vastannut. Ja niin tyttö
tuli. Minä selitin, että kasvaes-
4.7.2013 13:06:20
28
saan äidin vatsassa lapsi saa kaiken ravintonsa napanuoran kautta, ja kun vauva on syntynyt,
napanuora leikataan poikki ja niin vauva alkaa opetella syömään itse . Tyttö hypähti keinusta,
jossa olimme istuneet ja sanoi helpottuneena: ”Ratkesipa nyt navankin arvoitus.” Asia oli siltä
osin loppuun käsitelty.
Olimme veneretkellä. Olimme olleet jo useana kesänä. Muistaakseni silloin kävimme Runnilla
asti. Se oli sama kesä, kun venäläiset kävivät kuussa. Liisa valitti toista rintaansa, että siihen
koski. Minä katsoin, otin lääkelaukun ja panin basimysiiniä. Luulin jonkin itikan pistäneen. Liisa
oli tyytyväinen ja asia unohtui. Myöhemmin veljekset puhelivat keskenään. Mitä jos Liisalle ei
kasva kuin toinen tissi. Silloin minä vasta tajusin, että olin hoitanut Liisaa luullen itikan pistäneen. En ollut ymmärtänyt, että tyttö alkoi kehittyä naiseksi. Jonkin ajan perästä veljekset totesivat; ”Kasvaa sille onneksi toinenkin.”
Alli-mummi ja Liisa kesällä 1959 Lehdon
pihalla.
Korjattu2.indd 28
4.7.2013 13:06:21
29
Tuplayllätys
Motto: On parempi olla kaksinkertainen mummo kuin yksinkertainen mummo
Kaikki alkoi siitä, että kätilö oli epäillyt sydänääniä kuuluvan kahdet eikä yhdet, niin kuin
yleensä.
Liisan käytyä ultraäänessä asia varmistui, kaksi vauvaa oli tulossa. Tulevan isän ensimmäinen
kommentti asiasta oli: Ajattele, Liisa, meidän on ostettava kahdet kumisaappaatkin. Eiköhän
teidän pidä ostaa paljon muutakin tuplakappalein, sanoi tuleva mummo. Sen jälkeen istuttiin ja
ihmeteltiin ja viimein Liisa loihe lausumaan: Se on sinun syytäsi. äiti. Ja olihan minulla osuutta
asiaan. Kaksoisraskaus periytyy äidin puolelta. Minun äidilläni oli ollut kaksostytöt ja äidinäidilläni myös.
Oli tammikuun 15 päivä l978. Heräsin
siihen, että joku oli tullut sisään. Jukka
kurkisti makuuhuoneeni ovesta ja
toivotti hyvää huomenta. Arvasin heti
asian, nousin ja keitimme kahvit ja
otimme aamupalaa. Sen jälkeen Jukka
istui kiikkustuolissa ja oli lukevinaan
päivän Hesaria, mutta lehtikään ei kääntynyt. Sairaalassa oli sanottu, että sieltä
sitten soitetaan, kun pitää tulla. Ja sitten
soitettiin. Saanko lainata sinun pyörääsi,
pyysi Jukka ja oli jo melkein ovella
menossa, kun toppuuttelin ja sanoin: Ei
sinua tuossa kunnossa uskalla lähettää
pyörällä mihinkään. Onhan talossa auto,
minä heitän sinut sinne. Tarkkaa kellonaikaa en enää muista, mutta ennen
puoltapäivää se kumminkin oli. Ja niin
putkahti reippaasti tähän maailmaan
Liisa tuplayllätyksineen. Kaisa vasemmalla ja Jaakko oikealla
kaksi pientä, hurmaavaa olentoa. Kaisa
puolella. Eräs työkaverini kävi ottamassa kuvan, ja häntä vähän
hävetti, että luulivat hänen olevan isä. Liisa oli kapaloinut Jaakon, syntyi ensin. Jaakko kohteliaana poikana
ja sen kyllä huomaa. Kuva on otettu lasin läpi.
sanoi varmaan sisarelleen: Ole hyvä ja
mene sinä ensin.
Meitä oli kaikkiaan kaksi hakijaa ja kuski, kun koitti sairaalasta lähdön aika. Oli Jukka, Oskueno ja Mummo. Päästiin vihdoinkin yksinkertaiseen, tai sanoisinko paremminkin kaksinkertaiseen päiväjärjestykseen. Ja lapsilla oli jo nimet, Sanna-Kaisa ja Jaakko. He olivat omia pieniä
yksilöitään, joita ei kutsuttu yleisnimellä vauva.
Laittauduin yksikuukautissymppäreille oikein herkkujen kera. Olin ravannut Rantakylässä
tuhkatiheään, niin että Osku alkoi epäillä Liisan ja Jukan pian kyllästyvän minuun. Siinä kahvia
juodessamme ja lapsia ihastellessamme Liisa sanoi ikään kuin ääneen ajatellen: Ajattele Jukka,
me ollaan saatu pidettyä nämä kaksi jo kuukauden elossa. Silloin olin varma siitä, että minunkin
apuni oli ollut ihan paikallaan, eikä suinkaan häiriöksi.
Seuraava muistikuvani on sateisesta kesäkuun päivästä, kun laittauduimme Jaakon ja Kaisan
kanssa ulos. Lapset osasivat pukea päällensä. Istuen eteisen lattialla kumpikin yritti parhaansa.
Kuului epätoivoinen lausahdus. Luulen, että se oli Kaisa: Kunka on tämä kenkä. Eteisen lattialla
Korjattu2.indd 29
4.7.2013 13:06:21
30
oli sulassa sovussa neljä samankokoista ja väristä kumisaapasta, ja niistä piti kummankin valita
omansa. Mitkä niistä ottaisi Jaakko ja mitkä Kaisa? Lopputulos oli monesti se, että kummallakin
oli jalassaan väärän jalan saapas, joka mummon piti korjata.
Lapsia ulkoiluttaessamme meillä oli Liisan kanssa kummallakin tunne siitä. että ihmiset katselivat menoamme vähän ihmetellen. Liisasta mielestä he ajattelivat päiväapulaisen olevan liikkeellä
ja minusta tuntui siltä, että ihmiset vähän säälitellen silmäilivät menoamme ja ajattelivat: Onpahan vielä vanhoilla päivillään pyöräyttänyt oikein kaksoslapset.
Kerran tulimme bussilla Rantakylästä Marjamaalle. Jo matkan alkuvaiheessa Kaisa rupesi hiljakseen hyräilemään: Pii, pii pikkuinen lintu, paleleeko jalkojasi, koivun oksalla ollessas’, marjamättäällä maatessas’. Ja taas alusta. Laulu koveni sitä mukaa kun matka edistyi, puolimatkassa
koko bussi raikui, ja Jaakkoa silminnähtävästi hävetti. Hän painautui aivan lähelleni yrittäen
pysyä mahdollisimman huomaamattomana. Bussista poistuessamme kuljettaja ystävällisesti kiitti
Kaisaa konsertista, ja tyttö oli ikionnellinen.
Sitten koitti se hetki, jolloin tuli Kuopioon lähtö. Jukka oli saanut sieltä töitä ja olimme tulossa
katsomasta tarjolla olevaa asuntoa. Oltiin Yliopiston kohdalla, kun puhe jotenkin luiskahti
siihen, ettei mummo lähdekään mukaan, vaan jää Joensuuhun. Jaakko rupesi parkumaan eikä
siitä meinannut loppua tulla, mutta Kaisa-tyttö julisti takapenkiltä: Kyllä minä vielä joskus tulen
käymään täällä Suomessakin. Jukan sisko näes asuu Ruotsissa, ja Kaisa varmaan luuli menevänsä sinne myös.
Ostin kesämökkitontin, ja ruvettiin rakennuspuuhiin. Jaakko pissi rannassa olevan kuusen
juurelle, että se kasvaisi, mutta Kaisa puuhakkaana tyttönä tekaisi aivan ikioman vessan. Kahden
kiven väliin hän pani laudan palan, nykyisen kellarin kohdalle, ja siinä sitten suoritti askareensa.
Tiilien kanto kalliolta alas oli myös mukavaa puuhaa. Kymmenen tiiltä joka päivä oli urakka,
ja hyvin se meni. Palkkakin maksettiin. Kaisa sai nallen Sotkuman kaupasta ja Jaakko auton.
Joskus satoi, ja joskus taas paistoi, teltassa nukuttiin ja ulkona syötiin. Kalaa tuli mukavasti ja
tuparakennuskin alkoi pikkuhiljaa hahmottua. Soudeltiin aina välillä ulpukkalahteen, joka oli
Kaisan lempipaikka. Savukalaakin nautittiin nuotiolla ja uitiin ja otettiin aurinkoa.
Tuosta kaikesta tuli kuluneeksi kaksikymmentäkuusi vuotta tässä kuussa. Niin aika rientää.
Syntyessänne olitte kympin lapsia, nyt olette kympin nuoria. Kummallekin alkaa jo hahmottua,
miksi haluaa isona tulla. Toivotan onnea ja menestystä molemmille.
Joensuussa, 27 päivänä tammikuuta 04
Korjattu2.indd 30
Mymmeli
4.7.2013 13:06:21
31
Oskari
Erkki-isä ei ollut yhtään kertaa hakenut lasta laitokselta, vaikka hänellä niitä oli jo kolme ennestään.
Oskarin piti syntyä lasketun ajan mukaan 8.1.61, mutta poika piti kiirettä, ja syntyi 1.1.61,
kolmea minuuttia vaille kuusi illalla. Suunnilleen samaan aikaan oli lapsenlikaksi tulevan pikkumummun juna Joensuun asemalla. Oli sovittu , että mummu tulisi alkavalla viikolla, mutta
jokin sai minut kuitenkin pyytämään, että hän aikaistaisi tuloaan. Niinpä Erkki-isä sitten saapui
keskussairaalaan. Vauva- Oskari oli valmiiksi riisuttu sairaalan vaatteista. Ja hoitaja kysyi:”
Missäs lapsen vaatteet ovat?” Johon isä vastasi:” Minä luulin, että ne annetaan täältä.” Ihan kuin
ensikertalainen. Onneksi koti ei ollut kaukana, hän kipaisi hakemassa vaatteet, ja niin poika oli
puettu. Sitten hissille mentäessä kuiskasin Oskarin
korvaan: ”Nyt poika, anna
tulla oikein tuutin täydeltä.”
Ja niin totta tosiaan tapahtuikin. Oltiin kuin Kiljusen
herrasväki konsanaan. Minä
edellä ja isä-Erkki perässä
täyttä kurkkua huutavan
vauvan kanssa. Erkin kunniaksi on kyllä mainittava, että
hänen oli sinä samana iltana
lähdettävä auskultoimaan
Hämeenlinnaan. hänellä oli
paljon muuta ajateltavaa. Sen
takia mummu oli pyydetty
lapsenlikaksi. Minäkin jouduin silittämään Erkin paitoja
koko iltapäivän, että sain
hänet kunnialla matkaan.
Pikku-mummu ja pikku-ukki Oskarin kanssa Saukonkadulla. Vuosi oli ehkä
1963 ?
Nimen Oskari sai jo ennen
syntymäänsä. Olin juuri saanut valmiiksi vaaleanvihreät potkuhousut, ja tarkastelin aikaansaannostani. Isommat pojat kiehnäsivät ympärilläni. En muista, kumpi heistä kysyi: ”Kenelle sinä äiti nuo olet tehnyt, eiväthän
ne sovi Liisallekaan, liian ovat pienet?” Minä vastasin: ”Oskarille.” Sitten pojat menivät omiin
leikkeihinsä, ja minäkin unohdin koko asian. Seuraavana aamuna meillä oli radio auki, ja kuuluttaja sanoi: Tänä aamuna onnittelemme kaikkia Oskareita. Minun oli pantava sen jäljestä mehut
ja keksit pöytään Oskarin päivän kunniaksi. Oli ensimmäinen päivä joulukuuta 1960 ja Oskariksi
poika myöhemmin ristittiinkin.
Puolen vuoden ikäisenä Oskari heräsi säännöllisesti puoli kuuden maissa. Jotta koko huusholli
ei heräisi, minulla oli aina varattuna lautasellisen vispipuuroa, jonka poika tyytyväisenä pisteli.
Illasta pakkasi aikaisin nukuttamaan, mutta kyllä siihen äkkiä tottui.
Ollessamme kävelylenkillä ei koskaan saanut sanoa, että olemme menossa kotiin päin, sillä silloin poika teki tenän. Pysähtyi ja huuti kuin syötävä. Kerran eräs nainen katsoi asiakseen nuhdella minua siitä, että jatkoin matkaa eteenpäin pojan huutaessa. Lienee ollut lapseton naisihminen,
nehän ne kaiken tietävät. mutta minun oli pakko. Jos pysähdyin niin poikakin pysähtyi, jos
Korjattu2.indd 31
4.7.2013 13:06:21
32
menin eteenpäin, hän sentään liikkui perässäni. Koti oli jo lähellä, ja siellä odotti kolme muuta
lasta. Lopulta koppasin pojan kotiportilla, ja kannoin sisään. Vihdoinkin.
Sitten tuli päiväkodin vuoro. Se osoittautui
myös hankalaksi, vaikka naapurin poika,
Jouni, oli siellä myös. Iltapäivällä, kun tuli
ulkoilun vuoro, Oskari livahti kirkonmäeltä ja
lähti kotiin, joka onneksi oli aika lähellä. Kun
tätä oli tapahtunut muutaman kerran, vuorottelimme Tuomon kanssa tarhassa iltapäivisin
ja saimme asiat rullaamaan.
Kun kouluunmeno ikä lähestyi, siinäkin tuli
ongelmia. Oskari ilmoitti jo keväällä, ettei hän
enää menne seuraavana syksynä päiväkotiin,
vaan tahtoi oikeaan kouluun. Siinä vain ikä
teki tepposet.
Oli siis mentävä koulukypsyys testiin. Ja
niin Oskari todettiin koulukypsäksi. Mutta ei
siinä vielä kaikki. Nepenkoulussa oli vain yksi
paikka vapaana ja kaksi ”alaikäistä” sinne
pyrkimässä. Oskaria kehotettiin menemään
Hukanhaudan kouluun, jos kouluun haluaisi.
Myöhemmin sain kuulla, että se vapaana
oleva paikka oli annettu eräälle Nepenkoulun opettajan pojalle. Syksyllä Oskari aloitti
koulunkäynnin Hukiksella. Aluksi sujui hyvin.
Hippi-Oskari päällänsä äidin neuloma villapaita, jossa oli
taas tavan mukaan runsaasti kasvunvaraa
Opettajana oli Maija Stark, joka olikin oikein
vanhanajan opettaja.
Eräänä päivänä Oskari oli lähetetty käsityötunnin jälkeen kotiin, kun vatsa oli tullut kipeäksi. Ja
syykin siihen selvisi. Pojalla oli ollut elämänsä ensimmäinen vyö. Kun hän uurasti pannulappunsa
kanssa, vyön solki painoi, ja siitä vaiva aiheutui. Asia korjautui sillä, että sain lukujärjestyksen. Aina
kun oli käsitöitä, pantiin henkselit. Toisen kerran koulusta soitettiin ja kysyttiin, oliko Oskari kipeänä,
kun ei ollut tullut kouluun. Apulaisemme lähti etsimään. Ja löytyihän se poika. Istui aika lähellä
koulua olevalla hiekkaläjällä leikkimässä. Kun Maire kysyi, miksi hän ei ollut mennyt kouluun, poika
vastasi: ”Siellä on taas varmasti sitä kaalikeittoa.” Opettaja oli pakottanut Oskarin maistelemaan keittoa edellisenä päivänä.
Meillä kotona ei kaalikeittoa tehty, muuta kaaliruokaa kylläkin. Opettajan kanssa sitten sovittiin, että
niinä päivinä, kun oli kaalikeittoa, hän panisi Oskarin mukaan lapun, niin tietäisimme antaa hänelle
vähän runsaamman päiväpalan.
Naapurin poika Jouni, joka oli Nepenkoulussa, tuli käymään ja kertoi, että heidän luokalleen oli tullut eräs poika Ilomantsista. Minä lähdin suoraa päätä Nepenkoululle ja hain johtajaopettajan käsiini.
Olin tosi vihainen. Oskari oli silloin toista vuotta Hukiksella. Sanoin koulun johtajalle kuulleeni, että
luokalle oli otettu oppilas , joka oli muuttanut Ilomantsista, eikä meidän Oskarille vain ala ilmestyä
paikkaa Nepenkoulussa, vaikka kaikki muut perheen lapset olivat kelvanneet. Ja kerroin samaan
syömmenvetoon, että kerran poika oli melkein jäänyt auton alle tietä ylittäessään.
Muutaman päivän päästä Oskari jatkoi tokavuottaan Nepenkoulussa. Harvoin minua on niin risonut
kuin silloin.
Korjattu2.indd 32
4.7.2013 13:06:21
33
Ikä aiheutti ongelmia myös rippikouluun menossa.
Risto Ruskomaa ei ottanut poikaa rippikouluun, vaikka
hän olisi halunnut. Minkä takia seurakunta ei voi antaa
anteeksi niitä kahdeksaatoista tuntia, jotka minun iästäni
uupuvat, hän tuumasi. Taisipa vielä ehdottaa, että anotaan tasavallan presidentiltä lupa. Seuraavana syksynä
poika taas lähti ilmoittautumaan rippikouluun, mutta hän
ei päässyt siihen ryhmään, johon olisi halunnut. Ja niin
jäi koko rippikoulu käymättä.
.
Kontiorannassa 1982
Oskari Saukonkadulla saunassa v. 1962
Tapsa ja Oskari tauolla työn lomassa. Rakennettavat portaat näkyvät oikealla. Juoksut on jo saatu valmiiksi. Vähän näyttää siltä, että
pikkuportaatkin tarvitsisivat kohennusta
Pikku-mummu ja Oskari vajaan vuoden vanhana
Korjattu2.indd 33
4.7.2013 13:06:22
34
Tammio, äitini synnyinsaari
Nyt on talvi. Lumi peittää alleen kaiken kesäisen vihreyden, joka lumosi meidät suven suloisimmalla ajalla. Mutta jokainenhan meistä muistaa kesän, tuon kukkasilta ja mullalta tuoksuvan
ajan, joka joka vuosi ilahduttaa ihmismieltä. Se on jokaiselle hyvin tuttua, joten ei kai tuntune
erikoisen vaikealta siirtyä talven pakkasista kesän auringonpaisteeseen ja linnunlauluun. Muuttukoon aika ja paikka, eläkäämme todellista satuelämää ja nauttikaamme siitä.
Näettekö tuota aavaa merta, joka pienine rannikkosaarineen lepää keskikesän auringossa.
Olemme Haminan satamassa, johon moni valtamerihöyry on ankkurinsa
laskenut ja taas lähtenyt
kaukaisiin maihin. Nytkin
näemme englantilaisia,
hollantilaisia ja turkkilaisia laivoja ja suurelta
näyttänyt moottorimme
on kuin hyttynen niiden
rinnalla. Sinne jäävät
Queen Elisabeth’it ja
Turkin sulttaanit, moottorimme halkoo edelleen
ja nyt vasta varsinainen
merimatkamme alkaa.
Matkamme päämäärä on
Äitini koti Tammion saaressa.
pieni, auringossa kylpevä
saari, jonka asukkaat ovat
vuosi vuodelta vähentyneet. Se viettää hiljaiseloaan meren keskellä, ainoana siteenään ulkomaailmaan postimoottori, joka tuo tiedot läheltä ja kaukaa, tai perheenpään käynnit Haminassa
tai Kotkassa tarpeen vaatiessa. Siellä se uinuu yksinäisyydessään, pääasiallisina asukkainaan
vanhempaa väkeä, lapsia on niin vähän, ettei koulua kannata pitää. Se seisoo kallioperustallaan
yksikseen, ainoana ilonaan kai’ut entisaikojen oppilaiden huudoista ja leikeistä.
Saaren rantaa huuhtoo meri, joka jo vuosikymmeniä on antanut asukkaille niukan toimeentulon
ja sen venevalkamia pyhittävät verkot, jotka tuulikeinussaan odottavat seuraavaa kalastusretkeä.
Kaikki tuo odottaa meitä, kun tulemme perille. Katselkaamme nyt tätä ihanaa luonnon taulua
edessämme. Aava meri kaikkialla ympärillämme, siellä täällä jokin yksinäinen kallioluoto meren
sinivihreässä sylissä. Katsokaa tuotakin pienoista kalliopaatta, joka juuri ja juuri saa itsensä
näkyville aaltojen seasta? Ainoa puu, joka on eksynyt sen kalliopovelle, on käyräoksainen
mänty, joka katselee ympärilleen kuin luotsi tähystyspaikaltaan. Meren tyrskyt ovat olleet sen
ainoina kumppaneina, sen erakkoaika on kulunut hupaisasti. Ei ole kaupungin pölyä eikä meteliä, Merituuli vain, joka hyväilee sen kivistä pintaa. Rankkasade ja tuimat tuulet ovat vuosien
kuluessa kuluttaneet sen nuorta elinvoimaa. Nyt se vanhuuteen vaipuneena enää vain ihailee
meren painuvan auringon ruskoa.
Niin kiitää moottorimme eteenpäin, ja eipä aikaakaan, kun jo matkamme päämäärä näkyy. Tuolla
se levittäytyy eteemme auringonpaisteen ympäröimänä ja kalalokkien ja tiirojen tervetuliaishuudot raikuvat korvissamme. Mutta mitä ihmettä? Olemmeko tosiaan satusaaressa? Linnut osaavat
Korjattu2.indd 34
4.7.2013 13:06:23
35
ihmisten kieltä: ”Tiijä, tiijä, tiijä, ettepä tiijä.” Taidamme arvata lintujen pelon. Vakuutamme
heille, ettemme ole mitään pesävarkaita, rauhallisia retkeläisiä vaan ja tekisipä mieli vastata linnuille:” Emme tiijäkkään, emme tiijäkkään.”
Moottori lipuu hiljaa rantalaituriin, putputus lakkaa ja pian saamme tuntea kiinteän maan
jalkojemme alla. Olemme tulleet äitini Alli Harjun synnyinsaareen, jossa kyläläisten kertoman
mukaan likakin on puhdasta. On ihana hengittää raikasta merituulta ja taivas on kuin ikuinen
valomeri, joka ampuu sädenuoliaan kaikkialle. Tuolla ne leikittelevät puhtauttaan uhkuvilla
ikkunaruuduilla, piipahtaapa joku uskalias
sisällekin.
Matkaamme eteenpäin. Tämähän on kuin
pikkukaupunki sileine kalliokatuineen vai
pitäisikö sanoa kujineen, joiden varsilla
vaaleiksi maalatut talot ja hyvin hoidetut
puutarhat kertovat paljon saarelaisista. Mikä
huumaava tuoksu ympäröikään meitä!
”Näettekö, sireenit on puhjenneet,
Nyt hymyy joka pensas lumottuna.
Ne verhoo herkkä, armas sinipuna
Ja kimaltelee kasteen kyyneleet.
Oi runsautta kukkaisterttujen.
Kuin läpitunkemina onnen täyden
Ne hengittävät hennon tuulen käyden
Valossa tummuen ja himmeten.”
Totta, mitä Saima Harmaja tuossa runossaan tahtoo sanoa. Koko pensas tosiaankin
hymyää lumottuna ja kun katselee pienenpientä kukkaa, on kuin itse Rafaello olisi
sen maalannut mielikuvituksensa loistosta.
Juuri saareen kasvamaan nämä kukat on
luotu. Taivaasta ne ovat lainanneet sinensä,
auringon ruskosta punansa, ja valkoinen
täplä jokaisen kukkasen sisässä on kuin
meren kuohuva vaahto, lehtien väri meren
tummennettu muunnos.
Maine-laivan pienoismalli Tammion kotiseutumuseossa. Tekijää en tiedä.
Samassa museossa on myös minun kirjoittamani tarina ” Tammio, äitini synnyinsaari.” Se on tarina, jonka pidin neljännellä
luokalla äidinkielen tunnilla.
Olin ottanut sen mukaani, kun läksin Tammioon syreenijuhliin,
lukeakseni sen siellä sukulaisille.
Ja katsokaa tätä omenankukkien paljoutta.
Mutta minun olikin luettava se paljon suuremmalle lukijakunValkeutta, valkeutta kaikkialla, minne silmä nalle. Oli nimittäin niin, että vein sinne Tammioon muutakin
vaan eksyy. Nuo puut ovat kuin kuningattar- kuin kirjoitelmani, nimittäin kaksi lanttu kukkoa ja yhden kalaia, jotka ovat suven kunniaksi pukeutuneet kukon. Ja serkuntyttöni Riitta oli kutsunut kaikki juhannusjuhparhaimpiinsa. Kukkasten painosta nuokku- lilla olijat kukkojen syöntiin. Olin jo siinä vaiheessa kertonut
yhdelle serkuistani , mitä aioin tehdä, kunhan vieraampi väki
vat oksat vain tuulessa unelmoivat.
Verkalleen pimenee etelän kesäilta. Menemme sisälle taloon, jossa vieraanvaraiset
saarelaiset ottavat meidät vastaan ystävällisesti. Kun ilta kuluu pitemmälle ja tun-
Korjattu2.indd 35
oli lähtenyt.
Kutsukirjeessä oli mainittu, että ohjelmanumero olisi suotavaa.
Ja minun olikin se sitten esitettävä koko kuulijakunnalle. Sähkövaloa ei ollut, ilta alkoi jo hämärtää, minulla oli käsinkirjoitettu teksti. Hyvin kaikki meni.
Kun kerroin tätä kesämökkini portailla omalle väelleni, pojanpoikani Ville lausahti:” Ja mummo oli ihan selvin päin.”
4.7.2013 13:06:24
36
nelma tiivistyy, saamme kuulla isäntämme, entisen merikapteenin hauskoja merimiesmuistelmia.
Katsokaa tuota miestä! Ainainen ahava on parkkiinnuttanut hänen kasvonsa, mutta terve elämäntyyli
ei ole koukistanut jäntevää vartaloa, joka ainaisessa taistelussa puhuria ja pakkasta vastaan, on vain
voimistunut. Vuolaasti virtaavat jutut toisensa jälkeen ukon parrakkaasta suusta ja veitikka pilkistää
silmäkulmasta. Näkee, kuinka ukon mieli tekee vieläkin merelle, noille poikuus- ja miehuusiän tantereille, jolloin sai olla vapaa kuin taivaan lintu. Hän elää muistelmissaan yhä uudestaan ja uudestaan,
hänen silmänsä saavat poissaolevan ilmeen. Piippu vain savuaa hänen suupielessään entistä tyyliään.
Kuluu tunti jos toinenkin, kunnes hän äkkiä muistaa ajan ja paikan huomaten meidät ympärillään.
” No, no, taisin innostua liikaa, teitä taitaa nukuttaa jo. No, menettekö siitä ” Ja ukko on ajavinaan
meitä pois. Mielellämme kuulisimme lisää, mutta muistojen lipas on vahvasti lukossa ja avain on
ukolla omassa tallessaan.
Tulee yö. Meriäiti keinuttaa lapsensa suloiseen uneen saarikeinussaan. Kuten Juhani Aho sanoo
lastussaan Tyven meri: ” Tämä tyyneys ei ole sisäjärven unettavaa, raukeaa tyyntä. Merikin vaivuttaa
uneen, mutta keveään ja raittiiseen. Nukut ja heräät, nukut ja heräät, niin kuin laine nousee ja laskee.”
Aamulla heräämme auringonpaisteeseen ja linnunlauluun, ja silloin ei muuta kuin kilpaa meren
velloville aalloille ja viimeisetkin unenrippeet katoavat sen sinivihreään syliin. Kuinka pian aurinko
kuivattaakaan meidät kelliessämme kalliolla ja samalla se saa pintamme ruskeiksi kuin kahvinpapu.
Keskipäivällä alkaa sataa. Näemme saaren sateen. Se on vielä raikkaampaa kuin mantereella. Takassa
tuli roihuaa iloisesti ja juttu luistaa. Sade ropisee kodikkaasti rantakallioille, jotka vielä aamulla
kimmelsivät auringon kullassa. Heinä hengittää ahnain siemauksin sen raikkautta ja kissankellotkin
nostelevat uteliaina päitään. Lahti tuossa edessämme on kuin suuri peili, jonka vallattomat sadepisarat
Korjattu2.indd 36
4.7.2013 13:06:25
37
rikkovat. Mutta se on luonnon
peili, se tulee ehjäksi jälleen ja
lainaten taivaan sinen se loistaa
entistä kauniimpana. Mikään
ei kestä ikuisesti. Moottorin
lähenevä putputus ilmoittaa
lähtöhetken tulleen. Kiitämme
isäntäväkeä, astumme taas
moottoriin. Sinne jää saarierakko haaveilemaan hiljaisuudessa
ja muistelemaan meitä iloisia
retkeläisiä, jotka toimme edes
vähän väriä sen harmaaseen
Tammion kansakoulu, jota iso-isäni Mikko Harju oli puuhaamassa, ja äitinikin arkeen.
kävi neljä luokkaa
Kaljaasi Maine maailman merillä. Laiva haaksirikkoutui Visbyn luona
Yhden miehen onnistui uida rantaan ja hän sai hälytettyä pelastusjoukot, jotka saivat
pelastetuiksi yhden miehen ja laivakokin, jotka pysyttelivät laivan lähistöllä katkenneen maston
varassa.
Korjattu2.indd 37
4.7.2013 13:06:26
38
Äitini Alli o.s Harju ja isäni Yrjö Leinonen
Äitini syntyi Tammion saaressa, joka sijaitsee Suomenlahdella, vuonna 1897. Perheessä oli 8 lasta.
Alun perin lapsia oli 11, mutta yksi tytär kuoli nuorena ja kaksoslapset luultavasti eivät eläneet
päivääkään. Niinpä isoäitini Eeva-Liisa synnytti yhteensä 11 lasta, joista 8 eli aikuiseksi. Alli oli
tytöistä nuorin ja veljeksistä Onni muutti Amerikkaan, eikä kertaakaan sen jälkeen Suomessa käynyt.
Isä-Mikko elätti isoa perhettään silakanpyynnillä, jota sitten kuljetettiin suolattuna Pietariin ja Viroon.
Viron kauppaa kutsuttiin seprakaupaksi, joka tarkoittanee vaihtokauppaa. Sitä en tiedä, saatiinko
Pietarista oikein rahaa vastineeksi. Mikko-ukilla oli Itämeren kipparin paperit ja samoin oli Ruutolla
ja Emilillä. Tammion saari oli kivikkoinen ja kallioinen, ei siellä mitään voinut viljellä, lienee jokunen
lehmä ja ehkä lammaskin perheellä ollut, hevosesta en ole kuullut puhuttavan. Niinpä Virosta tuotiin
viljaa, perunoita ja juurikasveja, lääkkeeksi Virubalsamia. Minulla on sellainen epäilys, että kieltolain
aikaan perunoiden ja viljan joukossa saattoi olla jokunen ”varpunenkin”, joksi pirtukanisteria kutsuttiin. En niinkään epäile iso-isääni, mutta Ruuto-eno ehkä saattoi salakuljettaa tätä kiellettyä ainetta.
Kiinni he eivät jääneet, joten tämä on, kuten sanottu, vain puhdas arvaus.
Kun tullaan postimoottori Viklalla venesatamaan, äitini lapsuuskoti näkyy äärimmäisenä oikealla. Rannassa on kala-aittoja ja kalliota silmänkantamattomiin. Voin mielessäni kuvitella äitini juoksentelemassa pienenä pellavapäänä rantakallioilla. Mutta ei äitini elämä monilapsisessa perheessä ollut pelkkää
leikkimistä, jo heti, kun kynnelle kykeni, oli soudettava silakkaverkkoja. Äiti kertoi, että hän oksensi ja
souti, oksensi ja souti, mutta aina oli lähdettävä, kun isä pyysi.
Tammioon perustettiin kansakoulu, ja niin äitinikin kävi sitä neljä luokkaa. Vain yksi pojista, Aarne
nimeltään, kävi ylioppilaaksi. Hänestä piti tulla kapteeni, joka saisi purjehtia valtamerillä, mutta toisin
kävi. Ensimmäisellä matkallaan parkkilaiva Promittuilla , joka oli matkalla East Londoniin, hän putosi
mastosta ja hänet haudattiin merten syvyyksiin.Tämä tapahtui 20.1.1917.
Äidilläni oli aina paljon ja erilaisia kenkiä. Syy siihen selvisi. Mikko-isä itse teki koko perheelleen
kengät, eivätkä kenkäparit aina sattuneet olemaan samannäköiset. Äitini, joka oli hyvin tarkka vaatteistaan ja asusteistaan,
oli onnellinen saadessaan ostaa kaupasta kengät, joissa kummankin jalan kenkä oli samannäköinen.
Kansalaisodan jälkeen iso-isäni ja Ruuto-eno ostivan Miehikkälästä suuren maatilan, jonka isännän punaiset olivat tappaneet,
eikä leski jaksanut sitä pitää. Tila oli niin suuri, että myöhemmin,
iso-isän kuoltua, kun pesä jaettiin, Ruuto-enon kolme poikaa
elättivät perheensä maanviljelyksellä ja karjanhoidolla.
Alli Harju nuorena
Korjattu2.indd 38
Vanhin poika Emil, peri Tammion talon ja tyttärille annettiin
jotakin myös. Äitini sai osuuden Maine-nimiseen kuunariin,
josta iso- isäni omisti 1/5, sekä enoni kumpikin 1/5. Mutta sille
kävi hullusti. Sanomalehti Uusi Suomi kirjoittaa näin: Suomalainen kuunari tuhoutunut Visbyn luona. Yhden miehen onnistui uida rantaan ja hän sai hälytettyä pelastusjoukot, jotka
pelastivat yhden miehen ja laivakokin, jotka pysyttelivät laivan
lähistöllä katkenneen maston varassa. Sinne upposi äitini perintö
myrskyävään mereen. Myöhemmin kuulin erään vanhan tammiolaisen kertovan, että jos Emil- enoni olisi ollut kapteenina,
onnettomuutta ei olisi tapahtunut. Mutta enolla ei ollut oikeutta
purjehtia Itä-merta kauemmaksi, ja lasti oli menossa Englantiin.
4.7.2013 13:06:26
39
Miehikkälään muutettuaan iso- isäni oli sitä mieltä, että
Alli-tyttären oli mentävä karjakkokouluun, kun karjakkoa
kipeästi tilalla kaivattiin. Se ei sopinut äitini suunnitelmiin. Onneksi samaan aikaan oli Amerikkaan mennyt enoni
Onni lähettänyt Allille matkarahat Amerikkaan. Ne rahat
äitini käytti kouluttautuakseen sairaanhoitajaksi Viipurissa. Asunto, jossa hän asui, oli ulkorakennukseen kyhätty
huone ja kotoa hän sai liinavaatteita ja ruokaa. Ei mahtanut iso-isäni pitää siitä, että hänen karjakkoehdokkaansa
heittäytyi omapäiseksi. Ja lisäksi karjakko oli palkattava
muualta.
Äitini sairaanhoitajana. Huomaa virkapuku.
Vuosi lienee ollut 1927 tai -29.
Heti koulun jälkeen äiti sai töitä Haminan kulkutautisairaalasta ja maksoi Onnille velkansa. Haminassa äitini
oli muutaman vuoden. Syy, miksi hän yht´äkkiä haki
Kiehimästä paikkaa, ja muutti sinne, sisämaahan ja pois
meren ääreltä, on minulle arvoitus. Epäilen, että syynä on
ollut onneton rakkaus, jostakin Laurista äiti minulle joskus
mainitsi. Oli miten oli, Kiehimään äitini lähti ja sieltä
löysi elämänsä rakkauden, itseään 14- vuotta nuoremman Yrjön, joka soitteli viululla Villiruusua. Ja siitä
syntyi vuosisadan rakkaustarina. Kun Alli huomasi, mihin
asiat alkoivat kääntyä. hän irtisanoutui työstänsä ja lähti
sairaanhoitajaksi Vuolijoelle, joka ei kuitenkaan ollut kovin kaukana Kiehimästä, Kajaanin toisella puolella. Isä- Yrjö lähti perässä
jonkin ajan kuluttua, ja summa summarum
oli se, että nuoret kihlautuivat. Kihlakuva on
otettu Kuopiossa. Mutta ei siinä vielä kaikki.
Isäni ei ollut käynyt rippikoulua, ja tuntien
äitini, kirkkovihkiminen oli ainoa vaihtoehto.
Niinpä Yrjö kiltisti meni rippikouluun, koska
hän halusi mennä Allin kanssa naimisiin. Ja se
tapahtui 3.9.1930, vihkimäpaikka on epäselvä,
mutta minulla on siitä oma versioni. Kun
selailin äitini valokuva-albumia, huomioni
kiinnittyi erääseen seikkaan. Hänellä oli kaksi
kuvaa Vuolijoen kirkosta. Ainakin heidät oli
kuulutettu Vuolijoella, missä sitten vihkiminen
oli tapahtunut, jää epäselväksi. Samoin kävi
muuten isän veljelle Hugolle. Hänenkin piti
mennä rippikouluun, ennen kuin sai Eevansa
omakseen.
Nuoripari muutti Kiehimään ja he asuivat
Äitini ja isäni hääkuva. Otettu 3.9.1930.
majatalossa. Äidillä ei ollut työpaikkaa, mutta
Korjattu2.indd 39
4.7.2013 13:06:28
40
hän auttoi mummo-Kaisaa majatalon ja
kahvilan pidossa. Äitini tuli raskaaksi, ja kun
synnytyksen aika koitti, isä olisi halunnut
viedä hänet Kajaaniin sairaalaan, mutta äiti
ei tahtonut. Synnytys kesti pitään ja oli viedä
äitini hengen.. Kun lopulta saatiin lääkäri ,
muistaakseni se oli Ämmänsaaresta tai Suomussalmelta, syntyivät kaksoislapset, kaksi
pientä tyttöä. Toinen todettiin kuolleeksi
heti, toinen eli vähän aikaa ja menehtyi sitten. Ei edes hätäkastetta keritty tekemään.
Äiti- Alli oli pitkään vuoteenomana, hänellä Isäni pirssi 1930-32
oli raskaudenaikainen munuais- ja sokeritauti sekä vielä päälle päätteeksi suru lasten menehtymisestä. Ukki ja isäni veivät lapset Paltaniemelle
hautausmaahan, eivätkä jäljestä päin muistaneet, minne olivat pienokaiset haudanneet. Olen monesti
käynyt Paltaniemellä lapsuuteni ja nuoruuteni päivinä ja miettinyt, mihinkähän minun sisareni mahtavat olla haudattuina.
Isäni kävi ukkomiehenä armeijankin Oulussa. Hänestä on kuva, jossa hän soittaa armeijan orkesterissa
viulua. Hänellä oli myös Kiehimän ensimmäinen taksi, kun majatalon oli järjestettävä kyyti asiakkaan
pyytäessä. Siihen aikaan ei bussivuoroja ollut hyvin tiheään, olisiko ollut moniin paikkoihin ollenkaan.
27.2.1932 Alli ja Yrjö muuttivat Teppanaan, Kajaanin maalaiskuntaan, josta äitini oli saanut työtä sairaanhoitajana
ja isäni toimi autonkuljettajana Oulunjärven uittoyhdistyksen palveluksessa. Siellä synnyin minä, l4.07.1933. Kun
hän lähti vauvansa kanssa
laitokselta, hoitajat olivat
sanoneet, etteivät he koskaan olleet nähneet niin
onnellista äitiä. En tiedä,
oliko äitini kertonut heille
kuolleena syntyneistä
kaksostytöistään mitään.
Luultavasti ei. Ja nyt, kun
alan itsekin jo olla iäkäs,
kahdeksankymmentä
uhkaavasti lähestyy, alan
ymmärtää, miksi minun
olisi aina pitänyt olla paras
ja kaunein ja viisain äitini Isä kutittaa saadakseen minut naumielestä. Lapsena ja teini- ramaan. Taustalla näkyvät Sinikka
ja Maija
ikäisenä se oli minulle
taakka.
Perhekuva. Olen siinä noin vuoden ikäinen.
Korjattu2.indd 40
Kolmetoista vuotta ehtivät Alli ja Yrjö olla yhdessä,
kun sota syttyi. Isä sai ensimmäisenä palvelukseen
astumismääräyksen. Ei mennyt pitkäänkään, kun hänen
piti olla Kajaanin lyseolla, jonne kaikki asevelvolliset oli
kutsuttu. Me äidin kanssa kävimme lyseon ulkopuolella
4.7.2013 13:06:29
41
katselemassa, näkyisikö isää missään, mutta me ei nähty. Isä lähti sotaan, ja me äidin kanssa jäimme
Kajaaniin.
Sitten Oulujärven uittoyhtiö anoi isäni vapaaksi
sodasta, kun häntä kotirintamalla tarvittiin. Pian
vapautumisensa jälkeen hän kuitenkin sairastui.
Kotkassa suoritetun leikkauksen jälkeen hän ei
enää noussut tautivuoteeltaan. Silloin sanottiin
sen olevan yleinen myrkytys, joka nykykielellä
tarkoittaa, että hän oli saanut leikkauksen yhteydessä sairaalabakteerin. Olen kertonut 9-vuotiaan
tunnelmat, kun isäni kuoli, muistelmieni jaksossa
Lapsuusmaisemia.
Siitä päivästä lähtien minusta tuntui, että olin jo
aikuinen. Äiti nimittäin rupesi kertomaan minulle
asioita, joista oli ennen puhunut isäni kanssa. Kun hän suunnitteli paikan vaihdosta, hän kysyi minulta,
mitä mieltä minä olin asiasta. Ei minulla ollut mitään sitä vastaan, että muuttaisimme Kajaaniin, olivathan kaikki kaverini ja tutut Teppanan maisemat ihan kävelymatkan päässä. Ja niin muutimme. Äiti
kävi töissä Kajaanin kulkutautisairaalassa, joka myöhemmin muutettiin Kajaanin kaupunginsairaalaksi.
Minä menin syksyllä oppikouluun, ja sain siellä paljon uusia kavereita.
Tätä autoa isäni ajoi uittoyhdistykssen herroja kyyditessään
Isän kuoleman jälkeen äitini luki paljon, etupäässä sukuromaaneja. Hän osti niitä itselleenkin. Maanantai-iltaisin tuli aina viikon kuunnelma radiosta. Sitä kuunneltiin, usein pimeässä sängyssä maaten.
Joskus äidin oli jäätävä yövalvontaan sairaalaan, ja minä kuuntelin sitten yksinäni. Kävelemässä käytiin ja joskus elokuvissa ja kesälomat vietettiin usein Paltamossa, mummolassa. Joskus matkustettiin
Juankoskelle, jossa asui äitini sisko Helmi. Ja joskus käytiin Tammiossa ja Ruuto -enon luona Miehikkälässä. Äitini tuli pahoinvoivaksi kaikissa kulkuneuvoissa, joten hän ei mielellään matkustellut.
Isä oli ollut äidilleni se ainoa oikea. Hän ei sen koommin muita halunnut. Kyläpaikat, joissa hän kävi,
joskus minäkin olin mukana, olivat perheitä. Eniten vierailtiin Venhon Hilman ja Taavetin luona.
Hilma oli isäni täti. Heillä ei ollut perillisiä, ja minusta tuntuu, että he pitivät isääni ikään kuin poikanaan. Toinen perhe, jossa usein vierailtiin, oli Heikkisen perhe. He olivat jo isän eläessä olleet
perhetuttuja, perheenisät musisoivat yhdessä ja Hilda-rouvan tullessa kylään piti aina teen kanssa olla
venäläisittäin vattuhilloa. Kolmas perhe, joka oli äidille tärkeä, oli Itkosen perhe, Anna, Eemil ja Ahti,
heidän poikansa. Lieneekö äideillä ollut joitakin suunnitelmia minun ja Ahdin suhteen, kun he kerran lähettivät meidät elokuviinkin. Se oli joku Hitleristä kertova filmi. Ei tullut siitä mitään, Ahti kävi
insinööriksi ja avioitui itseään vanhemman kanssakoulunopettajan kanssa.
Äitini oli iloinen luonteeltaan, mutta toisaalta hän oli joskus ärsyttävän pessimistinen, hän näki kaikessa aina pahimman puolen. Minä taas puolestani olen aina yrittänyt löytää jokaisesta vastoinkäymisestä jotakin myönteistä.
Korjattu2.indd 41
4.7.2013 13:06:30
42
Isäni Yrjön ajokortti. Kuvaksi on kelvannut mandoliinia soittava mies.. Tämä oli ainoa todistus,
minkä isäni oli saanut kansa- ja jatkokoulutuksen lisäksi. Yrjö Sillman, joka on todistuksen
antanut, oli Kajaanin maalaiskunnassa, Teppanassa, nimismiehenä
Alli-äitini kauneudenhoito-ohjeet:
Muista aina saunasta lähtiessäsi huuhdella kylmällä vedellä kasvosi, niin ei tule ryppyjä
Älä koskaan hankaa kasvojasi pyyhkeellä, vaan suorita kuivaaminen varovasti painelemalla - Jälleen sama syy kuin edellä, ei tule ryppyjä.
Hiukset pestiin aina mäntysuovalla tai saippualla, hoitoaineita ei ollut. Äidilläni oli omat konstinsa
tähänkin. Silloin tällöin hoitoaineena käytettiin ruokaöljyn ja konjakin sekoitusta, joka hierottiin
hiuksiin tai sitten kananmunan keltuaista. Hiukset huuhdottiin aina joko sitruunavedellä tai, jos
sitruunaa ei ollut saatavilla, etikkavedellä.
Kasvovoiteena käytettiin Niveaa. Sekin edesauttoi sitä, ettei tullut ryppyjä.
Olisikohan minulta jolloinkin unohtunut edellä oleva ohje, kun ryppyjä on alkanut ilmestyä luvattoman paljon. Äitini niitä varmaankin noudatti, kun hän vielä 85-vuotiaana kerran minulta kysyi,
että oletko muuten huomannut, että hänelle on alkanut tulla ryppyjä.
Kannattaa siis ehkä noudattaa edellä kerrottuja ohjeita, varsinkin kahta ensimmäistä. Nythän on
hoitoaineita pilvin pimein ja on sampoot erilaisille hiustyypeille. Ja voihan olla, että konjakki
maistuu parempana suun kautta nautittuna, kuin päänahkaan hierottuna. Tiedä häntä.
Korjattu2.indd 42
4.7.2013 13:06:31
43
Mikko ja Eeva-Liisa, äitini vanhemmat
Mitähän lienee Mikko Mikonpoika ajatellut, kun hän neljätoistavuotiaana lähti kotoaan Säkäjärveltä muassaan vain saapasnahkatarpeet ja raamattu, kohti tuntematonta tulevaisuutta. Eivät
hänen ajatuksensa varmaan mitään ruusuisia olleet, sillä hän oli jättänyt kotinsa ja isänperintönsä
vanhimmalle veljelleen Tuomakselle. Hän oli perinpohjin suivaantunut muihin veljiinsä, jotka
elivät huudittomasti, tekivät velkaa ja takasivat lainoja tuttavilleen, joita eivät olisi koskaan saaneet perityksi takaisin.
Vuodenajasta, jolloin tämä tapahtui, en tiedä, mutta tästä voi jo päätellä, että isoisäni oli päättäväinen ja tarmokas. Aikansa paimenpoikana oltuaan hän jotenkin ajautui Tammion saareen, ja
eräs lapseton pariskunta, Pitkäsiä nimeltään, otti hänet kasvattipojaksi. Siellä hän varttui mieheksi saariston helmassa, ja meni myöhemmin naimisiin isoäitini, Eeva-Liisa Pitkäsen kanssa. Talo,
jossa he kasvattivat 8-lapsisen perheensä, on vieläkin hyvässä kunnossa, ja sitä isännöivät nyt
Eemil-enoni jälkeläiset. Kun saavutaan postimoottorilla Tammion laituriin, Harjun talo näkyy
äärioikealla.
Iso-äitini Eeva-Liisa ja isoisäni Mikko. Tämä ei ole hääkuva,
vaan on tehty kahdesta erillisestä kuvasta
Saari on kivikkoinen, eikä siellä voinut
paljon mitään viljellä, ja Mikon, joka
oli tottunut vain maanviljelystyöhön,
oli vaihdettava ammattinsa paremmin
saaren asukkaalle sopivaksi. Hänestä tuli
laivanrakentaja ja kippari, jolla oli lupa
purjehtia Itämerellä. Pääelinkeinona oli
silakanpyynti, jota sitten vietiin suolattuna Viroon Rääveliin, nykyinen Tallinna.
Kauppaa sanottiin seprakaupaksi, ja se
tarkoittaa ystävyys tai vaihtokauppaa.
Ukkini vei Viroon suolasilakkaa ja toi
sieltä perunoita, jauhoja ja muuta tarpeellista, mitä kotisaarella ei ollut. Pietarissakin hän kävi useita kertoja ja äitinikin
pääsi kerran mukaan. Siitä on perintönä
passivalokuva perhealbumissa.
En ole nähnyt isoisääni milloinkaan. Hän oli jo kuollut, kun minä synnyin. Kaikki, mitä hänestä
tiedän, on joko kirjasta Säkäjärven rantamilta tai Vehkalahden historia ja lisäksi äitini tapasi
kertoa paljonkin isästään. Yritän kertoa isoisästäni mahdollisimman todellisen kuvan käyttäen
tositietoja ja vilkasta mielikuvitusta apunani.
Kovalla työllä ja ahkeruudella oli ruoka perheelle hankittava. Meri ei ollut aina tyyni ja levollinen, syksyin keväin oltiin kelirikon aikaan ja myrskysäällä täysin luonnon armoilla. Talous
pohjautui luontaistalouteen, isoisä teki kotona kaiken, mitä osasi, jopa kengät lapsikatraalleen.
Hän oli myös puuhamiehenä perustamassa saareen kansakoulua, jota äitinikin kävi neljä luokkaa.
Iso-äitini Eeva-Liisa kuoli, kun olin kaksivuotias. Hän ennätti nähdä minut, minä taas en muista
hänestä mitään. Se minulle on kerrottu, että kovasti hätäännyin, kun kuolinsanoma Tammioista
tuli, ja äiti itki. Pyyhinkö minä ne kyyneleet, vai painelenko minä ne, minun kerrotaan kysyneen.
Äitini kertoi iso-äidistäni hyvin vähän. Kaikki, mitä nyt kirjoitan, olen päätellyt siitä, mitä kaikkea oma äitini osasi.
Korjattu2.indd 43
4.7.2013 13:06:32
44
Hän osasi kutoa kangasta, kehrätä lankaa ja olohuoneessani on seinällä ryijy, jonka hän on kutonut vuonna 1930. Monenlaiset käsityöt olivat myös äitini harrastus. Lapasia ja sukkia sekä myös
villapaitoja syntyi hänen ahkerien käsiensä kautta. Reikäommelta ja ristipistoja ilmestyi myös
monenlaisiin liinavaatteisiin ja äitini hallitsi myös frivoliteen teon. Siihen tarvittiin sukkula,
johon kierrettiin lankaa ja neula. Kun vanhin poikani Tuomo syntyi, äitini teki päällyslakanan ja
tyynynpäällisen, jossa oli tätä frivoliteetä. Minäkin opettelin, mutta ei kärsivällisyyteni milloinkaan kestänyt. Tallessa minulla kyllä vielä on se sukkula. josta edellä mainitsin..
Sota-aikana kun kaikkea sai huonosti, hän valmisti kotitekoista saippuaa ja perunajauhoja.
Jälkimmäisen teon muistan hyvin. Ensin perunat jauhettiin raakoina lihamyllyssä, sitten sose
pantiin saaviin ja kylmää vettä päälle. Siinä pidettiin jonkin aikaa. Möskä siivilöitiin pois ja
perunajauho jäi saavin pohjalle. Sitten jauho kuivattiin ja kiisselinteko voi alkaa. Keneltä muulta
hän olisi kaiken oppinut, ellei omalta äidiltään Tammion- saaressa.
Luulen isoäitini olleen tarmokas ja nöyrä, niin kuin kalastajan vaimon tulee ollakin. Myös hän
yhdessä miehensä Mikon kanssa, yritti parhaansa perheensä hyväksi. Tyttäristä Lyydia-tätini
ehkä eniten muistutti iso-äitiäni. Ikänsä hän oli Tammion saaressa asunut, kuten tyttärensäkin,
eikä monestikaan käynyt mantereella. Kun olin tätini 70-vuotispäivillä, hän ihmetellen kysyi:
”Ymmärtävätkö ne siellä koulussa mitä sinä puhut?” Yritin selittää tädilleni meidän murteittemme erilaisuutta seuraavalla esimerkillä. Kun täälläpäin sanotaan kusmurkkui, meillä päin
sanotaan muurkusiaisia. En vielä tänä päivänäkään tiedä, ymmärsikö hän, mitä tarkoitin.
Siellä Tammion saaressa Eeva ja Mikko
kasvattivat perheensä silakankalastuksella ja myöhemmin heillä oli osuuksia
lukuisiin purjelaivoihin. Myös Eemil
ja Ruuto- enoilla oli Itämeren kipparin
paperit. Lapsia perheeseen syntyi 11,
joista kaksoislapset, sukupuolta en tiedä,
nähtävästi kuolivat synnytykseen, koska
heitä ei ole kirkonkirjoissa mainittu, ja
Mari-niminen tyttö eli muutaman vuoden.
Kansalaissodan jälkeen Mikko ja Ruuto
ostivat yhdessä mantereelta Miehikkälästä
Harjun talo Tammiossa 1900-luvun alussa.
Sihvola nimisen tilan ja vanhin veljeksistä,
Talon edessä sukua
Eemil, jäi asumaan Tammioon. Häneltä jäi
7 lasta, kun hän keväällä, rospuuton aikoihin, hukkui. Kellonsa ja lompakkonsa hän oli saanut
jätetyksi jään reunalle, enkä tiedä, löydettiinkö hänen ruumistaan koskaan. Tytöistä Josefina,
kotoisesti Jossu, meni saarelaispojan kanssa naimisiin ja toimi kiertokoulunopettajana, He muuttivat mantereelle ja saivat kolme lasta. Lydia meni naimisiin saarelaisen Voldemar Suomalaisen
kanssa ja asui koko ikänsä Tammiossa. He saivat kolme lasta, joista vielä yksi, Anna-Liisa, on
tätä kirjoitettaessa elossa. Rudolf- enoni alias Ruuto, oli äitini mielestä perheen musta lammas,
vaikka hänestä äitini piti kovasti. Kävimme monta keraa Ruutoa ja hänen perhettään tapaamassa. Kerran, kun menin äitini luokse Kajaaniin, hän melkein heti istahti ja sanoi: ”Nyt se on
Ruutokin sitten kuollut.”.Johon minä vastasin:” Eikös se ollut jo yli 90-vuotias”. Äiti huokasi
pitkään ja sanoi” Kyllä se Ruuto vieläkin eläisi, jos se ei olisi nuorena niin hurjaa elämää viettänyt.” Minun oli tosi vaikeaa olla nauramatta. Seuraava tytär, Helmi, meni Miehikkälässä Otto
Kirkkopellon kanssa naimisiin ja he saivat kolme lasta. Helmi oli oikea hienohelma ja syvästi
uskonnollinen. Aarnesta olen jo kertonutkin. Hän oli perheen ainoa ylioppilas ja hänestä piti tulla
merikapteeni, jolla oli lupa purjehtia suurilla valtamerillä. Mutta toisin kävi. Ensimmäisellä pur-
Korjattu2.indd 44
4.7.2013 13:06:32
45
jehdusmatkallaan hän putosi mastosta ja
hänet haudattiin meren syvyyksiin. Sitten
tulee Alli, tyttäristä nuorin, minun äitini,
josta olen kirjoittanut erikseen. Ja vihdoin kuopus, Onni. Hän oli vielä mukana
perheen muuttaessa Miehikkälään. Onnin
äkillisen lähdön Amerikkaan olen kuullut johtuneen siitä, että eräs tyttö odotti
Onnille lasta. Onni pakkasi kamppeensa
ja lähti, eikä sen jälkeen enää Suomessa
käynyt. Hän meni naimisiin Thyra-nimisen suomalaisen naisen kanssa ja he saivat
kaksi poikaa, äitini albumissa on heistä
kuvia
Isoisoisäni veli Erik Antinpoika Halfbjörn osti maatilan vuonna 1856
Säkäjärveltä. Hän muutti Alapihlajasta
Säkäjärvelle 20 vuotta myöhemmin. Sitä ennen, vuonna 1847, hän lahjoitti puolet tilastansa
veljelleen Mikko Antinpoika Halfbjörnille. Erik muutti nimensä Värriksi ja Mikko Harjuksi.
Ruuto perheineen Sihvolan talon portailla Miehikkälässä
Kun Mikko Harju vuonna 1870 kuoli, jäi hänen tilansa perinnöksi seitsemälle lapselle, kahdelle tyttärelle ja viidelle pojalle. Tyttäret myivät osuutensa Tahvo-veljelle. Mikko Harjun neljä
vanhinta poikaa eivät olleet oikein menestyviä maanviljelijöitä. Vuonna 1880 myytiin Tanelin
tila pakkohuutokaupalla. Kahta vuotta myöhemmin koki saman kohtalon veli Tahvo ja kuukausi
Tahvon konkurssihuutokaupan jälkeen möi kolmas veljeksistä, Pietu, tilansa vapaaehtoisella
kaupalla. Kaikkien näiden tilat joutuivat Erik Värrin perillisten omistukseen. Tässä vaiheessa
isoisäni Mikko lähti kotoaan, niin kuin olen jutun alussa kertonut.
Kirjassa Vehkalahden pitäjän kirja kerrotaan seuraavaa kuvan alla olevassa tekstissä: Jahti
ALMA täydessä vauhdissa. Tuuli käy ahterikantin tyyrpuurista. Masto on kaksimuruinen, jaalassa se on yksiosainen. Kuva on 1920-luvun alkuvuosilta. Perimätieto pitää alueen nopeimpana
purjehduksena Tammion Mikko Harjun paluuta tyhjällä jahdilla Helsingistä kotisaarelleen. Aikaa
kului tähän vuosisadan vaihteessa suoritettuun kotimatkaan vain yhdeksän tuntia.
Tammion saarelaisilla oli 1800-luvun jälkipuoliskoilla jaaloja, pari kuunaria sekä parkkilaiva
SALO. Tammion viimeisen jaalan purjehdus päättyi 1890-luvulla. Tämän kaksimastoisen LEIVO- laivan omisti Mikko Harju, ja se oli veistetty Virolahdella. Talollinen, kalastaja, seilintekijä
ja kippari Mikko Mikonpoika Harju oli aikansa toimeliain laivanvarustaja Tammiossa. Hänen
toinen laivansa JOUTSEN oli myös virolahtelaista tekoa. Kolmas laiva, VELLAMO, mitattiin
Kotkan satamassa ja todettiin 19,96 bruttorekisteritonnin alukseksi.
Mikko Harju sekä hänen poikansa Emil ja Rudolf ostivat yhä suurempia laivoja. Vuonna 1908
rakennetulla ULJAS-laivalla purjehdittiin eräänä kesänä peräti 10 kertaa Tallinnaan, ja kerran
tuotiin perunalasti kanavaa myöten Lappeenrantaan. LUOTTO valmistui v. 1913 ja sillä purjehdittiin mm. Riikaan. Suurin kaljaasi oli kolmimastoinen 147 rekisteritonnin MAINE. Siihen oli
äidillänikin jonkinlainen perintöoikeus, mutta laiva upposi 120-130 standardin puutavaralastissa
Gotlannin ja mantereen välissä. vain naispuolinen kokki ja yksi mies pelastuivat. JOONA oli
viimeinen tiedossa oleva laiva, eikä siitä ole tarkempia tietoja.
Edellisten lisäksi iso-isäni Mikko toimi puolimatruusina Agnes-nimisellä prikillä vuonna 1881,
Korjattu2.indd 45
4.7.2013 13:06:33
46
jonka reitti oli seuraava; Haapasaari- Hamina-Memel (Viro)- Hellisnoor - Lontoo – Kööpenhamina – Kotka – Newcastle – Rääveli (Tallinna) - Kotka. Matruusina hän toimi vuosina 1881 ja
1882 käyden Lontoossa ja Kööpenhaminassa sekä Hullissa , Barcelonassa ja Pärnussa.
Olisin mieluusti tavannut iso-isäni Mikko Harjun. Hänellä olisi ollut minulle paljon kerrottavaa.
Kaiken, josta nyt kerron tässä, olen kuullut äidiltäni ja joiltakin Tammion saaren asukkailta siellä
käydessäni. Iso-isäni ja isoäitini ovat haudattuina Kuorsalon hautausmaalle, joka on aika lähellä
Tammion saarta. Siellä he ovat kuunnelleet rakkaan merensä tuutulaulua jo pitkälti toistasataa
vuosikymmentä, ja seuranneet Itämeren vaiheita. Niin ainakin uskon.
Korjattu2.indd 46
4.7.2013 13:06:33
47
Kaisa ja Erkki, isäni vanhemmat
Mummoni Kaisa, majatalon emäntä ynnä miehensä Eera (Erkki), majatalon isäntä
Mummoni syntyi Lapinlahdella monilapsiseen, köyhään perheeseen. Niinpä hänet heti, kun
hän kynnelle kykeni, lähetettiin sukulaisiin Kotkaaseen, Kotkaan kasvatiksi ja aputytöksi. Tästä
johtuen
Kaisa ei kerinnyt koulunpenkille opettelemaan lukemista ja
kirjoittamista. Vasta aikuisena minulle selvisi, ettei mummoni osannut lukea eikä kirjoittaa muuta kuin oman nimensä.
Laskupäätä hänellä toki oli,reippaasti hän antoi rahasta takaisin emännöidessään kahvilassaan. Ukki puolestaan ennätti
käydä koulua, niinpä hänellä oli hommat hanskassa.
Kotkassa oleminen osoittautui liian raskaaksi Kaisalle, ja
hän tuli sieltä pois vähän ruotsia oppineena, oli förkeikkarit,
salusiinit ja tyynyvaarut sekä meille lapsenlapsille tutuksi
tullut esitys:
”Hur stoor det till?
Takka bra, takka bra.
Kiitos hyvää vaan. ”
Jos mummo ei puhelimessa kuullut,
mitä sanottiin, voin vieläkin kuulla
korvissani hänen kirkkaan äänensä
sanovan: ”kuinka ?” Siinä oli jopa
Mummo portailla sekä Eeva-täti ja tytöt
oikea nouseva intonaatio.
Miten sitten ukki ja mummo tapasivat, lapinlahtelainen Kaisa ja kainuulainen Erkki, onkin oman mielikuvitukseni tuotetta. Se tapahtui niihin aikoihin, kun rakennettiin rautatietä
Lapinlahdelta pohjoiseen päin. Sen tiedän, että ukki oli sitä rakentamassa.
Tapasivatko he työn merkeissä, jospa Kaisakin oli vaikka aputyttönä
muonittamassa topparoikkaa, vai tapasivatko he jossakin vapaa-aikanaan.
Ukki soitti hanuria huvitilaisuuksissa, olisikohan Kaisa ollut siellä, ja niin
lempi syttyi.
Kaksi tyhjätaskua solmi avioliiton ja perheeseen syntyi kolme poikaa ja
tytär. Pojat olen kaikki tavannut, mutta tyttö muutti miehensä kanssa 30luvun vaihteessa Neuvostoliittoon. Ja sinne hävisi.
Isäni Yrjö oli veljeksistä keskimmäinen.
Ukki oli kotoisin Kuluntalahdelta, joka on nykyisin noin 12 kilometsin
päässä Kajaanista. Kotitalon nimi oli Hovi, vaikkei se mikään hovi ollutkaan, pienoinen mökki vain. Ukilla oli veli Yrjö ja sisko Hilma. Yrjö
ja Hilma miehineen ja Yrjö menivät Amerikkaan paremman elämän
Ukkini Erkki markkinoilla
toivossa. Onneksi ukkini ei lähtenyt. Veli-Yrjö kuoli siellä poikamiehenä,
Kajaanissa. Muistan ukin
Yrjöltä jäi niin paljon perintöä, että Kaisa ja Eera rakensivat Kiehimän
aina tällaisena, pieksut jalas- (nykyisen Paltamon ) kirkonkylään kaksikerroksisen talon, jossa rupesivat
sa ja vilttihattu päässä.
pitämään kahvilaa ja majataloa. Talo oli keskellä kirkonkylää ja alkuun
Jopa kalassakin hänellä
päästyään heillä meni mukavasti. Kaisa emännöi kahvilassa, leipoi tipuoli samanlainen varustus.
sia, otti vastaan yövieraita ja iloisen luonteensa ansiosta oli hyvin pidetty.
Taustana on tyypillinen
jokimaisema.
Korjattu2.indd 47
4.7.2013 13:06:34
48
Sitten tuli takapakki, talo paloi. Oli rakennettava kaikki alusta uudelleen. Rakentamisen aikana
koko perhe asui saunakamarissa, joka ei ollut suuren suuri. Pojatkin olivat jo kasvaneet aikuisiksi, joten perhe oli viisihenkinen. Tänä aikana äitini tutustui ja rakastui Yrjöönsä. Hän oli tullut
kiertäväksi sairaanhoitajaksi Kiehimään. Hannes, isäni nuorin veli oli sairaana ja äiti kutsuttiin
katsomaan. Astuessaan saunakammariin hän kuuli jonkun soittavan viululla Villiruusua. Se oli
isäni ja siitä se alkoi.
Ukkini oli tyypillinen kainuulainen. Hänen menonsa oli verkkaista. En muista hänen juosseen
muulloin kuin silloin, kun seurojentalo, Paltalinna oli tulessa. Silloin ukki koppasi sangon ja
lähti menemään. Onneksi tuli saatiin sammumaan. Toisen kerran muistan, että ukin käynti oli
tavallistakin verkkaisempaa, kun hän palasi vedenhakumatkaltaan. Hevoskärry, jossa vesiastia
oli, oli lähtenyt vierimään alamäkeä Kiehimän jokeen, ja Pujo, ukin rakas hevonen oli hukkunut.
Länget kaulassaan ukki saapui pihaan ja oli monta päivää tavallista hiljaisempi. Uusi hevonen oli
hankittava., koska ukki ajoi kyytiä. Se kuului majatalon tehtäviin. Jos tuli matkustavaisia, jotka
halusivat mennä Kiehimän ulkopuolelle matkan päähän, ukki valjasti hevosen, letitti etuharjan,
nosti rattaiden päälle istuinkehikon, ja lähti matkaan.
Mummo puuhaili kahvilassaan, paistoi tipusia, pesi pyykkiä laittoi ruokaa , paistoi rieskaa.
Töitä oli päivät pitkät. Me tytöt, kolme serkkuani ja minä, autoimme mummoa heti kun kynnelle
kykenimme
Mummo pani minut aina kahvilaan tarjoilemaan ja sanoi: Pojat tulevat juomaan limunaatia, kun
on oikein kaupunkilainen tarjoilija. Ja sekös toisia serkkujani kismitti. He joutuivat tekemään
talousaskareita, tiskaamaan ja kuivaamaan astiat, mankeloimaan lakanoita ja siivoamaan.
Mummoni oli oikea luonnonlapsi. Kun Edvin Laine kiertueella ollessaan yöpyi majatalossa hän
kuului sanoneen, että jos emäntä olisi kymmenen vuotta nuorempi, niin he ottaisivat hänet kiertueelle mukaan, Mitähän ukki-Eera olisi moisesta tuumannut?
Kun sota sitten syttyi ja pelättiin, että ruokatavara olisi tiukassa, setäni Hugo esitti mummolle:”
Eiköhän osteta Hyttisen kaupasta muutama vehnäjauhosäkki vastaisen varalle.” Mummo kuului
sanoneen: Ja meillehän ei mitään vehnäjauhoja osteta ” jonka
jälkeen hän pyörähti kannoillaan ja kysäisi:” Paljonko ne
maksaa?” Toinen mieleeni jäänyt tapaus oli se, kun kylälle oli
tullut ensimmäinen kampaamo. Mummo meni ja leikkautti
hiirenhäntälettinsä ja otti kiharat, oikein kestosellaiset. Tultuaan kotiin hän pyörähteli keittiön lattialla ukin edessä sanoen:
”Eikö Kaisa olekin nyt nätti”. Ukki katsoi, pyörähti ympäri,
pyllisti ja sanoi: ”Pöh.”
Paltamon ukki majatalon ikkunassa
Korjattu2.indd 48
Sitten tulivat ne kuuluisat kultahäät. Koko kirkonkylän kerma
oli kutsuttu. Oli nimismies perheineen, kauppias Hyttinen,
kirjakauppias rouvineen ja paljon, paljon muita. Samalla
vietettiin serkkuni Sinikan ja Lassin häitä. Kirkkoherra puhui.
Puheensa lomassa hän heitti retoorisen kysymyksen : Miten
se on yhteiselo sujunut, kun emäntä on niin puhelias ja isäntä
enemmän hiljaista laatua.? Siihen ennätti ukki ensimmäisenä
: ”Minusta kun se on aina ollut sama, kumpi pää se tuosta
Kaisasta laulaa” Kirkkoherra jatkoi: ”Tuntuisi siltä, että
emäntä se tässä talossa määrää, missä kaappi seisoo, muta
minun käsitykseni on, että se on isäntä ” Siihen mummo ehätti
4.7.2013 13:06:34
49
vastaamaan, ettei vaan ukki taas pääsisi johtoon:” Niin, niin, siellä sitä keträtään, mutta täällä ne
nyörit seisoo.”
Mummo ja ukki olivat minulle hyvin tärkeitä ihmisiä. Mummolaan voi aina mennä, ja siellä
vietinkin kaikki lapsuuteni lomat ja kesät nauttien Oulujärven leppoisista hiekkarannoista,
puhtaasta luonnosta ja auringonpaisteesta. Ja ne ukin kanssa tehdyt kalareissut. Ne ne vasta
olivat jotakin.
Kaikki alkoi siitä, että ukki sanoi iltapäivällä: Nyt tytöt matosia etsimään ” Ja niitä olikin etsittävä paljon. Oli näet tarkoitus pyytää kaloja pitkällä siimalla ja mennä kolmen kilometrin päähän
soutuveneellä. Siinä oli kahdelle , vähän toisella kymmenellä olevalle tytölle urakkaa. Ukki
ei koskaan soutanut. Hän istui vaan veneet peräteljolla vilttihattu päässään ja ohjaili kulkua.
Samalla hänen tehtävänään oli äyskäröidä vettä veneestä, joka olikin aikamoinen urakka, sillä
vene oli huonokuntoinen. Perille kuitenkin aina päästiin kunnialla. Saaressa meidät komennettiin
etsimään pieniä sammakoita, joita sitten myös laitettiin koukkuihin matojen kanssa. Ja aina tuli
kalaa.
Kaikki kalat tuotiin kotipihaan tuohikontissa ja mummo perkasi ne kellarin kupeessa. Ja teki
maailman ihaninta kalasoppaa. Ukki lähti myös meidän tyttöjen kanssa silloin tällöin asemanrantaan ongelle. Vene kiinnitettiin puomiin, nautittiin kesäpäivästä ja aina saatiinkin jotain. Minä
sain ensimmäisen kalani. Se oli pieni lahna. Siitäköhän innostuskalastukseen on saanut alkunsa,
kun teen sitä vielä nykyäänkin, vaikka tyttäreni Liisa sanoo kalastuksen olevan miesten hommaa.
Ukki kuoli sinä vuonna, kun odotin Tapiota. Mummo eli vielä jonkin aikaa. Oli hiihtoloma, kun
Paltamosta tuli suruviesti. Alli-mummi oli silloin Joensuussa eikä kotona ollut muita perheenjäseniä kuin Oskari. Niin lähdettiin mummon hautajaisiin. Kun viralliset seremoniat oli pidetty ja
vallasväki lähtenyt, ruvettiin joukolla muistelemaan mummon värikästä persoonaa. Ja naurettiin
vallan kamalasti. Pois tullessamme Oskari Kuluntalahden kohdalla sanoi: ” Olipa hauskat hautajaiset.” Johon minä opettavaisesti: ” Kun iäkäs ihminen kuolee, se on paremminkin hyvä asia, ja
kaikkia kuolleita pitäisi minun mielestäni muistella sellaisina kuin he olivat eläessään.”
Ukilla ja mummolla oli molemmilla aivan erilainen säästämisohjelmansa. Ukki keräsi aina
suurimmat setelit kahvilan kassasta ja vei ne Osuuspankkiin mummon tietämättä. Mummo taas
puolestaan keräsi pikkukolikoita kahvitöpsään ruokahuoneen hyllylle tulevia markkinamatkoja
varten. Ja kyllä minua hävetti, kun ostoksia tehtäessä mummo kaivoi käsveskastaan kahvitöpsän
ja alkoi siitä laskea kolikoita tarvittavan määrän. Mutta mikään mahti maailmassa ei olisi saanut minua olemaan lähtemättä mummon kanssa markkinoille, sillä sainhan joka kerralla aivan
ihanan mansikkatikkujäätelön. Sellaista en ole maistanut sen koommin.
Ukin kuoltua mummolle selvisi, että ukki oli säästänyt melkoisen summan rahaa Osuuspankin
tilille. Siitäkös Kaisa-mummo riemastui ja lausahti: ”Nyt on Kaisa niin rikas, että voi joka päivä
lohta syödä ja rommia päälle ryypätä”.
Mummo ei ollut musikaalinen. Jos halusi kuulla mummon laulavan, piti laittautua ulkovessaan
silloin kun hän oli syöttämässä sianporsasta. Silloin voi kuulla hänen helkähyttävän kirkkaalla
äänellään: ”Tiirin, taarin tokka, kylläpä sul` on korree nokka.” Ainakin kerran kesässä mummo
sanoi minulle: ”Tule, Ritva ukin ja minun kanssa nukkumaan, ja laula meille illalla, kun sinä niin
kauniisti laulat.” Ja niin tehtiin. Lienee mummon ollut vaikea nukkua minun kanssani kapeassa
hetekassa. Ukki ei sanonut mitään ,mutta kyllä hän mielellään kuunteli, sillä olihan hän nuoruutensa päivinä soittanut haitaria ja varmaan laulanutkin.
Ukki ei paljoa puuttunut meidän tyttöjen kasvatukseen. Ainoa asia, joka oli kielletty, oli ukin
Korjattu2.indd 49
4.7.2013 13:06:34
50
kessumaa. Jos sinne sattui pallo menemään, eikä sitä saanut sieltä pois, oli odotettava sadonkorjuuta, ennen kuin se haettiin. Ukki ei paljoa puhellut, mutta hänen hymynsä on jäänyt mieleen. Ja
hymyn myötä hänen silmänsä tuikkivat kuin tähdet ja synnyttivät hyvänolon tunteen, Pojanpoikani Antti on perinyt ukkini tähtisilmät.
Heinäntekomatkat olivat myös asia sinänsä. Niihin valmistauduttiin huolella ja kaikki kynnellekykevät lähtivät mukaan ja tuntui, kuin aina olisi ollut pouta. Me tytötkin haravoimme
ahkerasti ja ruoka maistui erikoisen hyvältä suoniityn katveessa. Ukki teki aina juontilipin
koivuntuohesta ja lähdevesi oli raikkaan kylmää. Paluumatkalla saimme me serkukset maata
heinäkuorman päällä. Silloin me kehittelimme satuja ja tarinoita poutapilvistä, mitään huolia ei
ollut, oli vain tämä hetki ja suomen suvi.
Mummo ei monestikaan suuttunut meille. Hän kyllä saattoi sanoa meitä tytön ränkkänöiksi, kun
emme olleet sanoneet hänelle, että korput olivat uunissa ja paloivat. Vaikea kai meidän oli sanoa,
kun emme edes tietäneet, että hän oli korput uuniin laittanut. Kaksi kertaa muistan mummon toruneen. Ensimmäinen kerta oli se kun me Pirkon kanssa lähdettiin kahdestaan hiihtelemään Kiehimän vaaralle ja me eksyttiin – Alkoi jo tulla pimeä, kun vihdoin saavuttiin kotiin, ja mummo
oli ollut kovasti huolissaan. Silloin sain nuhteita. Toinen kerta oli se kun Osuuskaupan vihainen
koira puri Maijaa. Me näet oltiin osuuskaupan ulkorakennuksen takana piilossa eikä Maija
muistanut varoa koiraa tullessaan pihan poikki. Silloin saatiin oikeata savolaista sananrieskaa.
Paltalinnassa pidettiin joskus iltamia. Sinne menivät sekä vanhat että nuoret. Monesti muistan
mummonikin istuneen siellä ja katselleen nuorison tanssimista. Iltamat olivat aina ohjelmalliset, ja se tarkoitti sitä. että ohjelman jälkeen oli aina puolitoista tuntia tanssia, usein haitarin
säestämänä.
Ja jälleen oli Paltalinnassa ohjelmalliset iltamat, Serkkuni Sinikka, Maija ja Pirkko laittautuivat
kovalla kiireellä juhlimaan. Mutta ensin Maija tarkasti, ettei Sinikka ollut ottanut hänen alushamettaan lainaksi. Katselin sitä touhua kateellisena, sillä olin onnistuneesti tuhlannut kaikki äitini antamat taskurahat, eikä minulla ollut rahaa pilettiin. Toisten lähdettyä haikailin siellä täällä.
Mummo kysyi: ” Etkö sinä, Ritva haluakaan lähteä iltamiin, oletko sairas?” Ei minua oikein
haluta, vastasin. ”Sinulla ei taida olla rahaa, lähtisitkö, jos antaisin?” No, kyllähän minä sitten
voisin lähteäkin, sanoin. Mummo antoi pilettirahan ja minäkin pääsin mukaan. Taisin jopa juosta
sen pikku matkan, joka majatalosta oli Paltalinnaan. Ja olin tosi onnellinen.
Olen jo aiemmin kertonut, että ukkini soitti haitaria, erilaisissa juhlissa kuten häissä, hautajaisissa ja iltamissa. Jo lapsena ihmettelin, miksi en kuullut ukin milloinkaan soittavan. Syy siihen
selvisi vasta muutama vuosi sitten. Oli nimittäin käynyt näin. Mummo oli perin suivaantunut
siihen, että ukki joutui lähes joka viikonloppu, varsinkin kesä-aikaan, soittokeikoille. Se ei
Kaisa-emännälle sopinut. Ja hän järjesti kohtauksen. Otti ukin haitarin, pani sen keittiön lattialle
ja polki se tuusannuuskaksi. Siihen loppui ukin pelimanniura eikä hän sen jälkeen uutta haitaria
hankkinut.
Isommiksi vartuttuamme meidän piti tehdä kaikenlaisia askareita . Autoimme mummoa tiskaamalla astioita, mankeloimalla pyykkiä, hakemalla puita ja sen sellaista, mutta se ei ollut kokopäivätyötä. Kävimme ahkerasti uimassa Käärmeniemessä tai Kiehimänjoessa. Kotiin oli tultava
syömään. kun puoli yhden juna Kajaanista Ouluun tuli Paltamon asemalle. Viikonloppuisin oli
myös autettava mummoa kahvilassa. Minut hän aina laittoi tarjoilemaan sanoen, että kylän Pojat
tulevat limunaadille, kun on oikein kaupunkilaistyttö tarjoilemassa.. Ja tulivathan ne.
Mummoni kahvilassa oli kaksi puolta, tavallinen ja annospuoli. Tavallisella puolella sai kahvinsa
tai limunaatinsa tiskiltä, mutta annospuolelle vietiin tarjoukset oikein tarjottimella. Ja oli ihan
Korjattu2.indd 50
4.7.2013 13:06:34
51
oikea serviisi. Siihen kuului porsliininen kahvikannu, sokerikko ja kermakko. Annospuolella
kahvista otettiin vähän kalliimpi hinta, ja siellä oli pieniä pöytiä, joiden ääressä oli mukava
istuskella ja rupatella. Suurien juhlien aikaan ja viikonloppuisin meillä tytöilläkin piti kiirettä.
Mummo sanoi aina, että kauppa se on joka kannattaa.
Mummolla oli aina silloin tällöin tapana sanoa: ”Kiiloon tuota kaljaa kun niin ruikuttaa. ” Tämän
vaivansa johdosta hän meni oikein lääkärin, Wallinheimon luokse. Lääkärin kysyttyä, että mikäs
sitä emäntää vaivaa, mummo selitti: ”Kun iltasella rupean nukkumaan, niin minua ruikuttaa
” Minulle ei ole vieläkään oikein selvinnyt , mitä se ruikuttaminen oikein tarkoittaa. Tarina ei
kerro, mitä lääkäri määräsi vaivan hoitoon, muttei se ainakaan parantunut. Edelleen mummoa
ruikutti.
Ukilla ja mummolla oli omat lääkkeensä. Jos jollakin oli vatsa kipeä, ukki määräsi vichyvettä,
vaikka se olisi ollut kuukautiskipukin, ja jos oli nirhama jalassa, mummo määräsi siihen tenttua.
Enpä muista mitään suurempia vaivoja meillä tytöillä kyllä olleenkaan. Kaaduttiinhan sitä ainakin kerran kesässä pyörällä ja joskus podettiin mahatautia tai pientä nuhaa, mutta se tavallisesti
parani ilman mitään roppeja. Maijalla särki aina silloin tällöin päätä, ja Eeva-täti antoi siihen
aina samannäköisen pillerin, jolla kipu lakkasi. Myöhemmin on käynyt ilmi, että se oli tavallinen
kalkkitabletti, mutta hyvin se auttoi.
Marjaretket kuuluivat jokakesäiseen ohjelmaan. Yksi jätettiin vahtimaan kahvilaa, ja kaikki
kynnelle kykenevät lähtivät metsään. Meidän tyttöjenkin piti kerätä mustikoita kahden litran
suppusuinen pääläri täyteen. Kerran Sinikka serkkuni keksi, kun kovin laiskotti, että pannaan
sammalta alle, niin saadaan astia nopeammin täyteen. Mutta siinä kävi hullusti. Marjat mitattiin, eikä meidän auttanut muu kuin mennä uudestaan
metsään ja poimia puuttuva osa. Toiste ei sitten tehty
enää samaa temppua, vaan kiltisti kerättiin marjoja
astia täyteen.
Mummo keksi mukavia, hyvin kuvaavia sanoja.
Jos kylän pojat tekivät jotakin häjyyksiä., ne olivat
kihovaahkosia, humalainen oli kenkuru, vaimostaan
mustasukkainen mies oli häntäkärpänen. Jos oli
oikein rakastunut pari, hän saattoi sanoa: “On rakastunut kuin Imppa akkaansa” ja myös tälläinen lausahdus
on jäänyt mieleeni: ”Mänevää ei pidä pidätellä”
Paljosta olisin jäänyt vaille, jos minulla ei olisi ollut
mummoa ja ukkia, kesä-äitiäni Eeva-tätiä ja kolmea serkkuani, jotka olivat kuin siskoja. Mitä olisin
kaupungissa tehnyt ? Oli aina paikka, jonne tunsin
olevani tervetullut jossa viihdyin niin kesällä kuin
talvellakin. Monet joulut yhdessä vietettiin, monet
retket tehtiin. Tunsin, että minullakin oli oikea perhe,
kun äidin kanssa jouduttiin kahdestaan isän kuoltua.
Muistan olla kiitollinen siitä kaikesta.
Korjattu2.indd 51
Majatalon Kaisan muistokirjoitus Kainuun
Sanomissa
4.7.2013 13:06:34
52
Kestikievarilaitoksen historiaa
Kestikievarilaitoksen alkuperä juontaa aina keskiajalle saakka. Silloin katsottiin, että Ruotsin
valtion alamaisilla oli velvollisuus tarjota kuninkaalle tai tämän asioita hoitavalle henkilölle
ilmaiseksi ruokaa, majoitusta sekä kuljetusta. Pian kuitenkin jokainen matkustava ”herra” katsoi
myös hänelle kyseisten luontaisetujen kuuluvan. Ratkaisua tähän epäkohtaan haettiin vuoden
1649 valtiopäivillä. Silloin poistettiin kyseinen kestitys- ja vapaakyytioikeus kaikilta matkamiehiltä. Samalla säädettiin kyyditys- ja kestitysvelvollisuus kansan hoidettavaksi.
Kestikievarilaitosta ruvettiin laajentamaan Paltamossa vuonna 1811. Kun Suomen valtio itsenäistyi, kestikievarilaitosta ryhdyttiin pitämään valtion toimesta, joten kyseinen rasitus poistettiin jo
muutenkin piinatun kansan harteilta. Kestikievareiden pito annettiin yksityisten hoidettavaksi
tarpeellisiksi katsottuihin paikkoihin.
Vuonna 1927 isoisäni ja isoäitini
muuttivat Paltamoon, jota silloin
Kiehimäksi kutsuttiin, ja aloittivat talon rakentamisen keskelle
kirkonkylää. Kestikievaritoiminta
oli huudettavana huutokaupassa ja
isovanhempani saivat sen. Kievari,
joka tunnettiin ehkä paremmin
Majatalo- nimellä, aloitti toimintansa 1929 tammikuun 1 päivänä.
Talon toisessa kerroksessa oli
neljä huonetta, jotka oli tarkoitettu
matkustavaisten käyttöön. Kievaritoimintaan kuului myös
Kestikievari Kiehimässä. Uusi majatalo ehti toimia vasta puoli vuotta, kun rakenkyydityspalvelujen suorittaminen,
nus paloi tuhkaksi jo seuraavana kesänä. Uiton käsipumpusta ei ollut mitään apua.
jonka isoisäni suoritti hevosella.
Kaikki vieraat, jotka olivat yötä
kievaripuolella, oli merkittävä erityiseen kirjaan ja toimitettava valtion tarkastettavaksi vuosittain. Jotta toiminta voitiin taata, täytyi kievarinpitäjän taata valtiolle, että samanlaiset tilat
löytyvät hätätapauksessa muualta.
Takuumieheksi ryhtyi kauppias
Hyttinen. Taisi kauppias Hyttisen hymy hyytyä jossain määrin
hänen jouduttuaan antamaan
huoneensa kievarin käyttöön, sillä
upouusi kievarirakennus liekehti
tuhkaksi ja tomuksi taivaalle
kesäaamun koitteessa kolmantena
päivänä kesäkuuta l929.
Uuden rakennuksen rakentaminen
aloitettiin vauhdilla, sillä kestikievarin oli yksinkertaisesti oltava
olemassa, se oli valtion vaatimus.
Talosta tuli nyt puolitoistakerPalaneen tilalle ukki rakennutti uuden majatalon, joka on entisöitynä pysroksinen. Alakerrassa oli keittiö tyssä vielä tänä päivänäkin
Korjattu2.indd 52
4.7.2013 13:06:36
53
ja kahvilatilat, ukin ja mummon makuuhuone, majatalon käyttöön oli varattu kaksi huonetta,
joihin oli eri sisäänkäynti. Yläkerrassa oli päädyissä makuuhuoneet talon muulle väelle. Toiminta lähti käyntiin jälleen, ja asiakkaita riitti. Talvella saattoi olla lunta hevosen lapaluihin asti,
mutta hyvänä juoksijana tunnettu nuori hevonen hypähteli eteenpäin kuin vetreä jänis. Valtiolta
oli saatu ohjeita majatalotoimintaan . Yksi näistä säännöistä oli, että ruokaa piti löytyä asiakkaan
sitä pyytäessä, oli kellonaika mitä hyvänsä.
Tammikuussa talvisodan aikaan kievarirakennukseen sijoitettiin Pataljoona 14:nnen esikunta,
josta iltaisin noin kymmenen aikoihin lähti esikunnan upseereita pimennetyin valoin kohti
Suomussalmea ja Raatteentien komentopaikkoja. Aamun tullen autot palasivat takaisin. Esikunta oli majatalossa kolmisen kuukautta. Sodan aikaan myös talon hevonen, Pujo nimeltään,
otettiin puolustusvoimien käyttöön. Isoisäni kerrotaan tuumanneen; ”Mitenkähän ne pärjäävät
sen hevosen kanssa?” Ei se mikään pahatapainen ollut, päinvastoin se oli lauhkea kuin lammas. Seuraavana päivänä siitä, kun hevonen oli viety, sotilaat soittivat ja sanoivat, etteivät he
saa hevosta millään aisoihin. Aina kun yrittivät, se nousi takajaloilleen, vieraiden käsiteltäväksi
se ei suostunut. Koska toimeen ei tultu, hevonen palautettiin puolustusvoimien käytöstä takaisin
kotiin. Myöhemmin hevonen hukkui Kiehimänjokeen. Koska ukkini ei osannut uida, hän ei saanut hevosta irroitetuksi aisoista, kun kärryt lähtivät luisumaan jokeen. Ukki totesikin sitten yksikantaan: ”Valtiolle ei kelvannut, mutta vesivaltio sen vei.” Sodan jälkeen majatalonpito jatkui
vielä. Vieraita riitti jopa ulkomaita myöten. Kun lakiasetus 40-luvun loppupuolella lakkautettiin,
rakennuksessa toimi kemikaliokauppa.
Korjattu2.indd 53
4.7.2013 13:06:36
54
Floora
Tämä on kertomus Floora Pörriäisestä, o.s Volksvagen, lempinimeltään Pomppu- Floora. Yleisnimi on auto ja kansankielellä Kupla. Se ilmestyi perheeseeni muistini mukaan l988 ja yhteiseloamme kesti vuoteen 2004. Se oli syntynyt vuonna l972 ja rekisterinumero oli SPR-70. Alun
perin se oli keväisen ruohon vihreä, mutta myöhemmässä vaiheessa sen toinen lokasuoja oli
musta ja toinen punaraitainen.
Ensimmäisinä kesinään Floora aina sai kenkuru- bensaa. Sillä oli tapana äkkäytyä aina silloin,
kun minulla ei olisi ollut aikaa kestää sen oikuttelua. Lukemattomia kertoja jäimme ällistelemään
tien varteen, eikä puhuminen ja maanittelu mitään auttanut. Sain kyllä aina tarvittaessa apua, kun
takaluukku avoinna pyllistelin tutkiakseni, mikä on vikana. Ja lopulta yrityksen ja erehdyksen
kautta löytyi syy. Flooralla oli automaattiryyppy, joka aina silloin tällöin ”jäi päälle”, ja silloin se
alkoi hyppelehtiä kuin keväällä ensikertaa laitumelle päässyt varsa. Tilanne korjautui yksinkertaisella keinolla. Automaattiryyppy laitettiin kiinni ja auto startattiin kaasua painamalla.
Niinpä olin kerran menossa oikein kuumana
kesäpäivänä poikani Tuomon luo Romoon,
kun Floora taas sai kohtauksensa ja siinä sitä
sitten oltiin. Aikansa konetta jäähdytettyäni
pääsin jatkamaan matkaa, mutta käänsin auton varmuuden vuoksi takaisin kotia kohti. Ja
taas se teki tenän, eikä inahtanut mihinkään.
Silloin minua auttoi kaksi miestä, jotka seurasivat kotipihalle asti, että pääsen varmasti
perille. Olisin tarjonnut heille kahvit, mutta
heillä oli kiire jonnekin ja selvisin pelkällä
kiitoksella.
Toinen mieleen jäänyt tapahtuma Flooran oikuttelusta oli se päivä, jolloin poikani Tapion
Floora nukkuu talviuntaan rivitalomme päädyssä MarjaUnna- tyttö syntyi. Olimme mökillä ja juuri
maalla. Vuosi saattoi olla jotakin 1990 tai 1991.
käyneet kaupassa aloittaaksemme juhannuksen vieton, kun mökkinaapurini ilmestyi
rantaan ja kertoi, että kaupungista oli soitettu, että mummon pitäisi tulla lapsenlikaksi. Ei muuta
kuin tuplat autoon ja kohti Joensuuta. Menomatka onnistui hyvin. Vietimme aattoiltaa Joensuussa ja illansuussa tyttö sitten syntyi. Juhannuspäivänä lähdimme vauvaa katsomaan keskussairaalaan. Kaisalle tuli sitten koti-ikävä ja käytyämme pitsalla hän lähti bussilla Kuopioon ja me
Jaakon kanssa mökille. Sotkuman risteyksessä tuli taas toppi. Jätimme auton tien sivuun ja eräs
huviajelulla oleva nuori mies vei meidät mökille. Seuraavana päivänä, kun hain Flooran pois, se
käyttäytyi taas ihan normaalisti.
Joka kerta, kun istahdin Flooran rattiin, tunsin oloni onnelliseksi siitä, että taas mentäisiin. Kun
kaiken lisäksi moottori oli ”höönattu” Martikaisen moottorikorjaamolla, se pelasi kuin enkeli
eikä enää saanut minkäänlaisia kohtauksia. Mitä nyt akku muutaman kerran ei pelannut ja taisi
startissakin olla jotain vikaa. Kerran, kun lähdin mökiltä kauppaan, ihmettelin, mikä kumman
kolina kuuluu auton etuosasta. Pysähdyin postilaatikolle ja rupesin tutkimaan tilannetta. Vasemmalta puolelta autoa roikkui jotakin. Nostin roikkuvaa osaa ja silloin minulla välähti. Jos minulla olisi jotakin, millä saisin sen sidotuksi etuakseliin, voisin kenties suorittaa kauppareissuni.
Sanomalehti Karjalainen toi aina aamulehdet mökkiläisille nipussa, joka oli sidottu kestävällä
Korjattu2.indd 54
4.7.2013 13:06:36
55
langalla. Minulla oli siitä kokemusta, kun monta kesää sellainen naru oli ollut kengännauhana
lenkkikengissäni. Niinpä solmin niistä moninkertaisena sopivan kiinnitysköyden ja niin pääsin
kauppaan ja takaisin mökille. Ajoin kyllä hyvin varovaisesti ja seurasin, ettei hätäratkaisuni
häirinnyt ohjausta. Mökille tultuani pyysin Oskaria katsomaan, mikä oli vikana ja hän sanoi että
kallistuksen vakaajan oli irronnut. Se oli kuulemma niin hyvin sidottu, että voisin ajaa sillä Joensuuhun ja hoitaa asian kuntoon. Ostin kyllä varmuuden vuoksi uudet osat molemmille puolille ja
sain yhden tutun vaihtamaan ne paikoilleen.
Hyvin pitkiä matkoja en Flooralla pöristelly. Pisin niistä oli, kun kävin sukuloimassa Paltamossa,
jonne on vajaat 300 km yhteen suuntaan. Kajaanissa kävin useita kertoja ja muutaman kerran
Kuopiossa. Floora oli niin kuin Karhu, se nukkui talviunta. Olisipa se tehnyt pikku- Flooria,
nukkuessaan kuten oikea karhu, niin mikäpä tässä olisi ollessa, niitä olisi varmaan koko suvulla.
Mutta eipä tehnyt.
Aluksi se piti katsastaa vain joka toinen kevät, mutta sitten laki muuttui ja katsastus oli joka
kevät. Vatsani oli ihan kuralla joka kerta, kun odotin kotona, miten käy. Olihan siinä aina jotakin
korjaamista, piti paikata sieltä ja täältä. Sitä paitsi vakituinen autonkorjaajani kieltäytyi laittamasta Flooraa enää katsastuskuntoon. Silloin ei auttanut muu kuin tarkistaa, että valot paloivat,
jarrut toimivat ja se oli päällisin puolin kunnossa ja viedä katsastusinsinöörin syynättäväksi.
Toiseksi viimeisenä kertana Flooran pelastus oli varmaan se, että insinööri, joka sen katsasti, ei
ollut aikaisemmin katsastanut kuplavolkkaria ja se meni läpi. Mutta kun Tuomo oli ajamassa
Marjamaalle niin Eväskontin risteyksessä jarrut eivät yhtäkkiä pelanneetkaan. Auto oli katsastettu, mutta jarruremontti oli tehtävä.
Viime keväänäkin Floora meni läpi katsastuksessa, teknisesti se oli kuulemma ihan hyvässä kunnossa, mutta alusta oli ihan sökö. Korjaaminen olisi tullut liian kalliiksi, ja niin minun oli luovuttava monivuotisesta ystävästäni kirvelevin sydämin.
Yhden lupauksen se minulle kuitenkin piti. Olin aina toivonut, että ystävyytemme kestäisi siihen
kesään asti, kun täytän 70 vuotta.
On se merkillistä, miten voi kiintyä autoon niin kuin se olisi inhimillinen olento. Joka kerta,
kun sammutin moottorin päästyämme määränpäähän, silitin koelautaa ja sanoin: ”Hyvä Floora,
kiltti Floora.” Tuntuu varmaan oudolta kun tuttua vihreätä läikkää ei näykään kalliolla parkkipaikalla. Lisäksi olen päättänyt, että ainakaan tänä kesänä en hanki itselleni autoa. Saa nähdä, miten
se onnistuu, pyörällä en aio sinne enää mennä.
Korjattu2.indd 55
4.7.2013 13:06:36
56
”Lilli Calve von Ketsuppi”
Oli kaunis keväinen päivä ja pesin pyykkiä. Monta koneellista. Tyttäreni Liisa istui pihanpuoleisella rappusella ja aina ohi kulkiessani joikui: ”Haetaan meille se dreeverin narttu. Sen saa
ihan ilmaiseksi ja jos me ei haeta sitä tänään, niin se hävitetään.” Ja sitä jatkui ja jatkui. Aina kun
vein koneellisen pyykkiä kuivamaan, kuulin saman jollotuksen. Lähinaapuri huusi aidan takaa:
”Hakekaa kaksi, niin näette, miten sidoste-sukka kestää”. Televisiossa oli näet siihen aikaan
sukkamainos, jossa kaksi koiranpentua veti sidoste-sukkaa hampaillaan, toinen toisesta ja toinen
toisesta päästä.
Silloin minulle tuli mieleen se, kun mummoni pihassa setäni ja isäni ajokoira oli saanut pentuja ja oli juuri tuomassa niitä meidän ihailtaviksemme. Miten suloisia karvapörröjä ne olivat
ja silmätkin vielä kiinni. Koppasin yhden pennuista syliini ja sanoin: ”Tämän minä haluaisin”.
Äiti kuitenkin jyrkästi kielsi moisen anomuksen selittämällä, ettemme voineet ottaa kaupunkiin
koiraa ja että saisin aina nähdä sen mummolassa käydessäni. Taisin siinä pirauttaa pienet itkutkin, mutta mikään ei auttanut. Niinpä, kun olin ripustanut viimeisen koneellisen narulle, sanoin
Liisalle: ”lähdetään nyt sitten katsomaan sitä pentua. ”Hyppäsimme
autoon. Perille päästyämme Liisa
koppasi toisen jäljellä olevista pennuista ja laittoi sen poveensa. Meillä
oli koiranpentu.”
Liisa, Lilli, Jaakko ja minä Marjamaalla v. 1990.
Nimeksi pantiin Lilli ja myöhemmin
siihen lisättiin Calve von Ketsuppi,
von sen takia, koska pentu oli sekarotuinen , emo oli dreeveri ja isä
tuntematon. Luultavasti ajokoira, koska Lilli ulkonäöltään oli selvästi tullut isäänsä. Se oli aika pienikokoinen, sillä oli dreeverin pennuksi pitkät
jalat, ja värinä olivat musta, valkea
ja ruskea. Calve ja Ketsuppi taas
tulivat siitä, että aina kun oli tarjolla
liharuokaa, sen päälle piti panna
ketsuppia. Kun se teki pahojaan, sitä
kutsuttiin koiran-runtuksi tai peevelin nartuksi.
Niin Lilli jäi meille koiraksi ja se eli pitkän koiranelämän, kuusitoista ja puoli vuotta. Liisa meni
naimisiin, eikä voinut ottaa koiraa mukaansa, joten se jäi meille. Lilli söi ”ihmisten ruokaa” ja
vain harvoin, esim. jouluna, se sai herkutella koiranmakkaralla. Kerran se oli syönyt minun Leningradista tuomani suklaat ja sen maha meni ihan kuralle. En tiedä, ymmärsikö se, kun sanoin,
että ahneella on p-nen loppu. Ainakin se katsoi minua anteeksi anellen.
Lillille oli kielletty antamasta makupaloja ruokapöydästä. Kerran, kun taas istuimme syömässä,
herkulliset ruuan tuoksut kävivät Lillille ylivoimaisiksi ja se hyppäsi pöydän reunalle. Minä
rupesin hätistelemään sitä pois, mutta Oskari heltyi ja sanoi: ”Anna nyt Lillin edes kerran katsoa,
mitä ihmiset syövät”. Ja siinä meni periaatteet taas kerran mukkelis makkeliks. Jäätelöpakkausten jämät olivat myös herkkua, ja erikoisesti se piti jogurtista ja nuoli aina purkin hyvin puhtaak-
Korjattu2.indd 56
4.7.2013 13:06:36
57
si. Lilli itse myös pyydysti hiiriä. Ei se niitä syönyt, mutta uskollisesti hautasi aina naapurin
kukkapenkkiin
Uimisesta Lilli ei pitänyt. Muistan sen uineen kaksi kertaa vapaaehtoisesti ja molemmilla kerroilla siihen oli kimmoke. Olimme erään työkaverini kesämökillä, ja sorsaemo uiskenteli lammella poikueineen. Silloin Lillin metsästysvaistot heräsivät ja se ryntäsi sorsien perään. Mutta
vesilintuhan tekee niin, että se hätistää poikasensa eri suuntaan ja herättää takaa-ajajansa huomion räpistelemällä. Lilli ei huomannut jekkua ja niin poikaset pääsivät turvaan emonsa luo. Kyllä
sitä rantaan tultua kismitti, koko otus oli läpimärkä ja häntä maata kohti.
Toinenkin tapaus sattui ystäviemme kesämökillä. Lähdimme veneellä onkimaan lähellä rantaa
olevan kiven luo. Lilli jäi yksin saareen ja varmaan tunsi itsensä hylätyksi. Hetken rannalla kierreltyään se voitti vedenpelkonsa ja lähti uimaan venettä kohti. Nostimme märän koiran veneeseen ja arvaahan sen, miten siinä kävi. Pian olimme kaikki märkiä kun se ravisteli turkkiaan.
Hetken meni ihan hyvin. Sitten Lilli alkoi tuijottaa ongenkohoa, joka iloisesti pomppi laineilla.
Se nosti etutassunsa veneen laidalle ja kurkotti veteen. Ja hupsista. Ote lipesi ja se molskahti
veteen. Taas se nostettiin veneeseen ja olimme entistäkin märempiä. Soudimme rantaan ja näin
Lillin katseesta, että se oli sitten vihoviimeinen uintireissu. Olimme saaressa vielä muutaman
päivän, mutta se korkeintaan kävi vettä hörppäämässä janoonsa, kun oli mitä ihanin ja kuumin
keskikesä.
Toinen asia, mistä Lilli ei pitänyt, oli autokyyti. Se näet tuli pahoinvoivaksi ja oli sitten hyvin
surkea. Joskus se oli pakko ottaa mukaan, kun kotiin ei jäänyt dogsitteriä. Taidettiin sille jossakin vaiheessa syöttää pahoinvointia estäviä pillereitä, mutta kuten sanottu, jos oli mahdollisuus
jättää se kotiin, se t
Kerran Kajaanissa ollessamme ihmettelimme, miksi mummun pihalla oli useita koiria, kunnes
kaamea totuus selvisi. Kaikki olivat uroksia, ja Lillillä oli ensimmäinen juoksu-aikansa. Kun
tulimme Joensuuhun, vein sen eläinlääkärille, joka antoi katumuspiikin. Emme näet halunneet
sekarotuisen sekarotuisia pentuja. Eläinlääkäri suositteli, että jonkin ajan perästä Lilli operoitaisiin niin, ettei se saisi pentuja. Ja niin tehtiin. Minunhan se oli sinne vietävä. Kun tulimme kotiin,
ja kävimme nukkumaan, rakensin Lillille vuoteen omani viereen kun pelkäsin, että se lähtee tietämättäni liikkeelle ja putoaa portaissa. Monta päivää Lilli teki kaikki tarpeensa sanomalehdelle,
niin kovasti sitä hävetti. Joskus koiran luonne voi muuttua tällaisen operaation jälkeen, mutta
Lilli pysyi omana itsenään loppuun saakka.
Eräässä vaiheessa jouduimme muuttamaan vuoden sisällä kolme kertaa, mutta Lilli ei moisesta
välittänyt. Kunhan sen oma, punainen nukkumatyyny vain seurasi mukana, se oli tyytyväinen.
Mutta mökillä se ei viihtynyt, se oli kuin rauhaton sielu, ovi kävi yhtenään, kun se ravasi edestakaisin. Muutama kerta riitti. Lilli oli kai niin kaupunkilaistunut, ettei maaseudun rauha ollut
hänen mielelleen sopivaa.
Lillillä oli pitkä elämänkaari, peräti kuusitoista ja puoli vuotta. Se on koiran iäksi saavutus.
Hellyin joka kerta, kun sen ruskeat silmät katsoivat minua, ja sille oli mukava kertoa omia
ajatuksiaan. Se ei ainakaan pannut hanttiin. Muistan kuin eilisen päivän sen, kun Lillin kanssa
istuttiin ja odotettiin kellon tulevan 19.00, jolloin olin tilannut eläinlääkärin sitä varten, että Lilli
nukutettaisiin ikiuneen. Sen takatassut eivät enää toimineet kunnolla ja se itsekin jo ymmärsi,
että on tultu tienpäähän. Kun seuraavana päivänä ajelin mökille Lilli takakontissa, mieleni oli
murheinen. Vaikka Lilli ei mökillä viihtynytkään niin viimeisen leposijansa se oli saava sinne,
missä tuuli laulaisi sille tuutulauluaan ja linnut visertelisivät kevätviisujaan.
Korjattu2.indd 57
4.7.2013 13:06:36
58
Runoja
Jouluaattona, 14.12.1980
Hyvää joulua ja rauhantahtoista uutta vuotta. Mukana kuvioissa Liisa, Jukka, Kaisa, Jaakko ( 2
vuotta), Tapsa, Oskari, tuplamummo ja Lilli.
”On jouluaatto, kinkku on paistettu,
rosollit tehty ja syöty taas ylen määrin.
Väki on onnellinen
Ja pikkuväki nukkuu
Laulettuaan Joulupuu on rakennettu
Ainakin kymmenen kertaa.
Glögit on juotu
Ja Tapsa makaa sohvalla
Uusi paita päällänsä
Ja hymyilee.
Liisa rehvastelee
Muumin humppavaate päällänsä
Ja savuttaa ankarasti.
Jukka istuu keinutuolissa
Ja kaivelee nenäänsä
Muumi istuu Lillin paikalla
Ja kirjoittelee ahkerasti
Uudenaikaista joulurunoa
Upouudella koneellansa.
Osku nukkuu
Omassa huoneessansa
Ja Lilli kuorsaa äänekkäästi
Joulu on jo takanapäin.”
Tuomon runo: Kevään linnut
”Tuli taasen kevät linnuille
Ja kaikille metsän eläimille
Tuli myöskin kevät lapsille.
Kevättuuli puhalsi puihin vihreät lehdet.
Taas on kaikki niin kaunista
Kevään muuttuessa kesäksi.”
Äitini kirjoittama runo RUKOUS
Yläpuolella arkisten vastusten
Kasvaa mun anna.
Yli turhien tuskien siivitä minut ja kanna.
Mi on pientä, se pieneksi näkemään minut auta.
Suo kylmänä kaivaa mun omille pyyteille hauta.
Ajatusteni maailmassa oppaana oivana kulje,
Suuni turhien sanojen tulvalta tiukasti sulje.
Illan tullen tilille vaadi mua päivän töistä.
Älä sääli, jos hyväkses näet, mua kyynelten öistä.
Kirjoitettu Haminan eristyssairaalassa vuonna 1926. Ensimmäisessä työpaikassani.
Korjattu2.indd 58
4.7.2013 13:06:37
59
Ote kirjeestä 21.3.52, Nuoren voiman liitto, NVL Ritva Leinonen
Ilmoitamme kunnioittavasti, että Teidät on hyväksytty harrastusnäytteenne perusteella Nuoren
Voiman Liiton kirjallisen harrastuspiirin kuparimerkkijäseneksi.
Harrastusnäytteinä lähetin seuraavat runot:
Maineen tikkaat
”Maineen tikkaat,
Heikot tikkaat,
Tiedän sen.
Silti jatkan,
Pitkän matkan
Kipuilen.
Vihdoin seison kunnahalla,
Tiedän, katseel kirkkahalla,
Laulan ylistystä sille,
Että ryhdyin kilpasille.
Voitin, voitin
Ihmesoitin
Sormissani elää saa.
Soitan, soitan
Tuskan voitan,
Tunnustusta kukkii maa.”
Lumikiteille
”Leikkikää, kiteet
Ilmassa maaliskuun illan
Olette kuunsädesillan
Kauneimmat siteet”
”Putoilkaa noin, nauraen
Valkeaan maahan
Kuiskaten: Saahan, saahan
Tanssia onnellinen?”
”Oi, tanssikaa
Taivasten lapset
Valkeat hapset
Nuortuvat uudestaan
Ja tanssivat teidän lailla
Illassa maaliskuun”
Ensi lumi
”Noin hiljaa, hiljaa vaan, lumi peittää syksyntumman maan.
Samoin peittyy surut, ilot kesän armaan
Unohduksen valkolumeen varmaan.”
”Iloitsenko, että kaiken peitit valkolumi, huntuun udunhienoon
Että rakkaat muistotkin sä heitit
Lumen alle, joka peittää tienoon ?”
”Iloitsen, niin mitä muuta voisin?
Muistot eläväkskö jälleen soisin?
Ei, ne paleltukoot lumen alle
Unohdusta tahdon kalleimmalle.”
Tässä vielä muutamia valikoituja paloja runokokoelmasta Kultapirta
Korjattu2.indd 59
4.7.2013 13:06:37
60
Satu
”Kai satua on elämä,
Niin tunnen sielussain.
Saan katua, saan herätä,
Saan laulaa onnestain.
Ja lahja tää, kai mulle jää
Nyt ajast´aikoihin.
Se johdattaa, se lohduttaa
Kuulakkain sävelin.”
Unelmahauta
”Rannalle jäivät loistavat unelmat,
Rannalle toivonsaaren
Sinne ne jäivät, välkkyen kirkkaina
Väreissä sateenkaaren.
Venhe kun hiljaa rannasta souti
Iltaan tummenevaan
Kaihoten jäivät unelmat kauniit
Rannalta katselemaan”
”Eikö sallinut syntyä meidän
Maailman vaakalauta ?
Peittääkö särkyneet toiveet aina
Multaansa unohdushauta”
”Sinne ne jäivät, loisteeseen illan,
Särkyneet unelmalaivat
Venheessä päättävin vedoin souti
Ihminen, muassaan vaivat”
Muistatko minua?
”Ehkä muistelet minua joskus,
Ehkä hiukan, noin ohimennen
Ajatuksesi pysähtyvät minuun.
Voi minun onneani”
”Ehkä muistelet minua nytkin
Kun hämärä kietoo jo maita
Ja ehkä, tokkopa uskon’
Sydämesi riemusta lyö.”
”Ei, et muistele minua koskaan,
Et minua, jotakin toista
Tuhat kertaa parempi niin
Minä tiedän sen”
Korjattu2.indd 60
4.7.2013 13:06:37
61
Koskella
”Koski, kaiuta säveleitäs
Soita, myrskyisä putous
Kiirii helisten kesäiltaan
Pauhun taikoma lumous.”
”Kaksi varjoa nuotiolla
Kuuhut kultainen hopeoi
Tienoon, muuten niin syksyn tumman
Kauniin runon ne yhdes´loi”
”Sydän unohdat arjen harmaan
Olet vaahtoisa kuohu vain
Hetket nää tahdot iäks panna
Talteen sydämen sopukkain”
Onnellisten aamulaulu
”On aamu jo, ja aurinko, käy taivaan sinipintaa
Ja sädelapset, nuo kultahapset
Jo liukuu pitkin valon hohtosiltaa.
On aamu jo, nyt nouskaa onnelliset
Ja nauttikaa viel´hetki elon antimista”
Voi kun kultani tulisi, armahani astelisi
”Ilta peittyy talven siniverhoon.
Miks ikkunasta katson pihamaalle?
Ja valo turhaan toistaa kutsun armahalle
Mi saavu ei, vaikk´hämyyn peittyy ilta ”
”Miks´ kuumeisesti lyö nyt sydämein ?
Ah, armas, tule, saavu seurakseni
Ei ääntä kuulu. Kaiku tuttuin askelten
Nyt mykkä on, vaikk´ kuinka kuuntelen”
”Et muista enää mua ystäväin.
Et illan tummat varjot nähdessäs
Mun kuule kutsuvan: Jo saavu oi
Et kuule kuinka sanat yössä soi”
Täyttymys
”Toivonko mitään muuta
Kuin ystävän armasta syleilyä
Tuota hellän rakastavaa.
Noiden silmien katsetta, tähyilyä
Sitä saatan odottaa
Jo saapuvi armas, syli lämmin on,
Katse ystävän on, ilo loputon, onni rajaton.”
Korjattu2.indd 61
4.7.2013 13:06:37
62
Putosi pisara
”Aurinko sulatti pisaran ensimmäisen
Ja se kimmelsi välkkyen kirkkaudessa
Povelta talviäidin, lumisen jäisen
Ensikeväänsä oudossa hurmiossa.”
”Suvi kai saapuu nyt Pohjolan tummiin kyliin
Saapuvat linnut luonnon versovan syliin
Laulajat tutut sointujaan kaiuttaa
Latvoissa puiden. Tuoksuu taivas ja maa.:
Kevät, ah kevät on meillä”
”Kevättä ihmisen rinnassa versoo myös
Pohjolan lumisen , jäätävän painon alta
Ensi lehdet puhkeavat kevään innoittamina
Katkeaa kahleet. Tuo ikikevään valta
Saa meidätkin laulamaan luontoa rakastavina
Tervetuloa, neitonen nuori ja sorja
Vihreäks´ metsät ja vaarojen rinteet tee
Herätä ihminen, talven ja pimeyden orja
Kevääseen, auringon valoon, kirkkauteen”
Jos voisin
”Minä särkisin- niin, jos voisin
Minä särkisin kaiken, kaiken.
Ja sirpaleista uuden elon itselleni loisin
Elon onnen kultaaman.”
Tällaisena iltana
”Tällaisena iltana
Kun kaikki äänet ovat vaienneet
Ja hämärä katsoo ikkunasta,
Kun olen yksinäni, maailman unohtaneena
Vain sinua muistellen.
Tällaisena iltana on elämä hyvä”
Kiitos
”Päivä painuu kauas, lumivuoteelleen
Tahdon laulaa sille uneen tuutien,
Onnen, jonka annoit, päivä kultainen
Sieluani kannoit, hetken, pienoinen”
”Anna päivä uusi, jälleen lapselle
Kanna kauas, kauas valopilvelle
Joskus, yö kun musta
Vaanii hiipien.
Unta unohdusta, anna kultainen.”
Korjattu2.indd 62
4.7.2013 13:06:37
63
Omenapuu kukkii
”Valkea morsian kumartelee saarituulta
Sen oksat pelosta vapisevat
Vasta eilenhän se sai kauniin pukunsa
Ja sädehtivän valkohuntunsa
Tänäänkö se on jo vaimo, ei enää uneksiva morsian
Sillä myrsky puhaltaa pois sen valkean immytvaatteen
Se itkee, se nyyhkii tuulen karussa sylissä
Mutta huomenna se on tajuava onnensa
Jonka luonto on sille lahjoittanut”
”Tulee päivä, jolloin se ei enää itke
Hymyillen se katselee palleroisiansa
Joiden posket punertuvat syystuulessa
Se on sittenkin saanut suurimman siunauksensa
Äitiyden.”
Äitienpäiväruno
”Elon kultakirjaimin kirjoittaa minä tahtoisin äitini tien
Miten kauniina välkkyisi polkusi, miten nauraen jatkuisi kulkusi
Ei himmeitä, huonoja kirjaimia, vaan ilon ja onnen valamia
Kuin kukkia kauniita kantaen, nyt hymyisi elosi maa”
”Mutta taikuri en ole laisinkaan, olen heikko tyttönen ainoastaan
Sillä lahja eloa kirkastaa, on suotu lapselle pienelle vaan,
Joka käsi äidin kädessä, ja kutrit liehuen tuulessa
Voi uskoa onneen täydelliseen sitä valaen sydämen tulvilleen”
”Niin, kultakirjaimin kirjoittaa minä tahtoisin äitini tien
Mutta tuskin itse huomaankaan, hänet kauas polulta vien
Siellä turhaan välkkyvät kirjaimet, ne viittovat, kutsuvat kultaiset
Vain himmeitä, tummia piirtoja voin polulles kirjoittaa”
Korjattu2.indd 63
4.7.2013 13:06:37
64
Sirpaleita
Ensimmäinen tutustumiseni opettajan ammattiin tapahtui Kivesjärven supistetussa kansakoulussa. Lähdin sinne serkkuni Sinikan ”ammaksi” joskus elokuussa v.1951. Sinikan oli määrä aloittaa siellä opettajana. Aluksi kyläläiset luulivat minua opettajaksi, kun Sinikka oli vähäpuheisempi. Olin siellä muutaman ja sitten Sinikka jäi sinne aloittamaan koulunpitoa.
Joululomalla serkkuni sitten sairastui angiinaan. Mikäs nyt neuvoksi? Minä rohkeana tyttönä
ehdotin, että voin pinnata koulusta muutaman päivän ja mennä sijaiseksi. Niin tehtiin.
Opettaja haettiin Kivesjärven asemalta oikein hevoskyydillä. Järven poikki huristettiin., ja siellä minä sitten
ällistelin ja yritin sopeutua tilanteeseen. Ohjelmassa oli
yläkoulun opetusta. Koulunpito taisi mennä enemmän
musiikin puolelle, kun järkeilin, ettei Sinikka laulutaidottomana siihen pystyisi. Oppilaat olivat hyvin innostuneita minun uudesta opetusmetodistani ja kai minä
jotain muutakin opetin, en vaan muista mitä. Supistetussa
kansakoulussa on monta luokkaa yhdessä oppitunnilla,
ja ohjelma on kullekin luokalle erilainen. Joillekin on
maantietoa, joillekin äidinkieltä ja matematiikkaa ja niin
edelleen.
En uskaltanut olla poissa omasta koulustani kuin pari
päivää, ja niinpä Sinikan nuorempi sisko Pirkko tuli jatkamaan. Seuraavana päivänä minun oli määrä lähteä ani
varhain hiihtämällä Kivesjärven läpi asemalle. Talonväki
antoi ohjeet, miten mennään.
Illalla sitten me Pirkon kanssa yritimme suunnitella
seuraavaa työpäivää yhdessä. Eräällä luokalla oli silloin
Venäjän historiaa, jossa oli mainittuna esim. Iivana Julma.
Mitään lähdekirjoja ei ollut ja oppikirjassa oli vain maininta. Naapurihuoneessa majaili eräs metsätyönjohtaja, joka
kuuli meidän epätoivoisen keskustelumme. Jälkeenpäin
kuulin hänen sanoneen, että jos hän olisi jotain tietänyt
Iivana Julmasta, hän olisi tullut meille kertomaan.
Aamuvarhaisella minä sitten lähdin suksilla ehtiäkseni
Oulusta Kajaaniin menevään junaan. Mutta miten lienee käynytkään, hiihdin harhaan, eikä asemaa ruvennut
näkymään.. Eräästä talosta kuitenkin pilkotti valoa ja
menin sinne kysymään oikeaa tietä. Talonväki oli ystävällinen ja antoi lisäohjeita. Mutta voi kauhistus. Kun vihdoin tulin asemalle, juna oli 10 minuuttia sitten lähtenyt.
Edessäni oli kuuden tunnin odotus, koska seuraava juna lähtisi vasta n. klo 16:sta maissa.
Onneksi asemahuone oli auki, ettei tarvinnut pakkasessa värjötellä. Mutta täytyy myöntää, ettei
monesti elämäni aikana ole kello niin hitaasti edennyt kuin silloin. Kävin asemapäälliköltä
lainaamassa luettavaa, mutta mitään evästä minulla ei ollut. Parin tunnin jälkeen asemahuoneeseen tulla tupsahti ”topparoikka” (t.s. radankorjausporukka.) syömään. Niillä oli ruisleipää, josta
leikkasivat puukolla paksuja palasia, voita päälle ja maitoa tai piimääkö lienee ollut kyytipojaksi.
Korjattu2.indd 64
4.7.2013 13:06:37
65
Mikähän ujous minuun meni, kun en rohjennut pyytää heiltä yhtä leivänpalasta? Katselin vain
nälkäisenä heidän syömistään – vesi kielellä. Vihdoin viimein juna tuli. Kuuteen odotustuntiin
sai vielä lisätä pari tuntia, ennen kuin olisin kotona. Silloin päätin, ettei minusta koskaan tulisi
opettajaa. Vaan kuinkas kävi? Koskaan ei pitäisi sanoa: Ei koskaan.
Tapaus Haimakainen
Olin palauttamassa kokeita tunnin lopussa TV-luokan oppilaille. Jotain hälinää kuului ikkunan
puolelta, mutta en kiinnittänyt siihen mitään huomiota. Palautin kokeet, ja menin opettajanhuoneeseen. Hetken päästä ovisummeri soi, painoin vihreää valoa ja oppilas Haimakainen astui
sisään. ”Pyydän anteeksi opettajalta, että hyppäsin tunnin lopussa ikkunasta ulos, kun oli kiire
bussiin.”, hän sanoi.
”Ja mikä sai sinut katumapäälle, kun nyt olet tässä?”, kysyin
”No, kun melkein hyppäsin rehtorin niskaan ja hän käski”.
”Saat anteeksi ja nyt kerron sinulle luottamuksella, että olen minäkin kouluaikoinani kulkenut
sisään ja ulos ikkunasta, mutta aina sen olen muistanut katsoa, ettei rehtoria ole ollut näkyvillä”
Haimakainen oli myöhemmässä vaiheessa paikallisradion toimittajana, ja aina hänen äänensä
kuullessani muistin ylläkerrotun tapahtuman. Lieneekö hän ottanut neuvostani vaarin, en tiedä.
Pieni, ei äkkikomea eikä lähikomea mies.
Eräänä päivänä, mennessäni luokkaani, vastaan tuli pieni, ei mikään komea mies. Tervehdin
häntä ystävällisesti, niin kuin Pohjois-Karjalassa on tapana, ja menin luokkaan. .Kun olin kuitannut päiväkirjan ja juuri alkamassa tuntia, kun ovelle koputettiin. Samainen mies, jota olin juuri
tervehtinyt, tuli luokkaan ja kysyi, saisiko hän tulla seuraamaan opetusta.
Pojat, mokomat, eivät olleet ymmärtäneet nousta seisomaan vieraan tullessa. Jouduin näyttämään oikean käden peukalolla, että ylös ja äkkiä. Annoin hänen käteensä monisteen, jota oli tarkoitus käsitellä ja hän istuutui luokan perille. Noin varttitunnin kuluttua vieraamme nousi, kiitti
ja lähti, eikä minulla ollut aavistustakaan, kuka hän oli. Kai hän tullessaan oli esitellyt itsensä tai
sitten ei. Mutta myöhemmin selvisi. Vieraamme oli yleisaineiden ylitarkastaja Isokallio ammattikasvatushallituksesta. Hän oli mennyt rehtorin kansliaan ja kysynyt: ”Kuka se tässä koulussa
opettaa englantia”? Joukon vastattua hän oli sanonut, että mikä se semmoinen opettaja on, joka
ei häntäkään pelännyt. Minun kommenttini Joukolle oli etten tiennyt, kuka vieras oli , mutta kun
hän ei ollut koolla pilattu eikä mikään kauniskaan, niin ajattelin hänelle pärjääväni,
Tapasin ylitarkastaja Isokallion vielä kaksi kertaa edellä kerrotun tapahtuman jälkeen.Makkosen
rauha ja minä olimme pyrkineet Hämeenlinnan opettajaopistoon auskultoimaan. Otimme koulusta ”virkavapaata” perjantaiksi ja torstaina lähdimme Helsinkiin yöjunalla. Tarkoitus oli mennä
anomaan ylitarkastaja Isokalliolta, josko saisimme lyhennystä auskultointiin, kun meillä molemmilla oli monia vuosia opettajakokemusta. Juna saapui Helsinkiin noin klo 7.00. Menimme
aamupalalle ja kello 10.00 meillä oli audienssi. Pitkää käytävää kulkiessamme Rauha yht´äkkiä
tokaisi: ”Anna minä puhun, kun olen lihavampi.” Se oli aitorauhamaista huumoria, johon mielelläni suostuin. Töin tuskin saimme naamamme naurunpurskahduksilta peruslukemille, kun astuimme kaikkein pyhimpään. Siellä istui Isokallio isolla iillä ja kuunteli. Sitten hän sanoi jyrkän
”Ei”. Suurin toivein oltiin lähdetty, mutta mitä siitä, hauskaa oli ollut ja saatiinpahan vapaapäivä
kaupan päälle.
Kolmas tapaamisemme oli Hämeenlinnassa, jossa oli viikonloppukurssit ammattikoulujen kieltenopettajille. Isokallio oli pyydetty sinne luennoimaan. Meitä ei ollut hyvin paljoa, niinpä luento
Korjattu2.indd 65
4.7.2013 13:06:37
66
pidettiin kotoisasti siten, että ylitarkastaja istui keskellä meidän istuessa hänen ympärillään.
Ensiksikin, hän oli ainakin tunnin myöhässä ja tarinoi hitaaseen tappavaan tahtiinsa. Sitä olisi
riittänyt pitkälti iltaan asti. Jotakin oli tehtävä. Pirkko, joka oli järjestänyt koulutuksen ja ollut
ohjaajamme auskultoinnin aikana, ilmestyi epätoivoisena taakseni ja sanoi: ”Keksi, Ritva, jokin
keino, millä saamme Isokallion lopettamaan jaarituksensa.” ”Ei kai tässä muukaan auta kuin
Isokallion pitäessä seuraavan hengähdystauon nouset seisomaan ja sanot että kiitämme ylitarkastaja Isokalliota erittäin valaisevasta esityksestä.” Ja näin tehtiin.
Meillä oli oma lehmä ojassa, sillä tunnin kuluttua alkaisivat kurssibileemme. Sitä ennen oli
vielä tälläydyttävä ulkoilmajuhlaamme, jonka WSOY tarjoili helmeilevän boolin kera. Jollakin
oli kitara mukana, ja pian helkähti laulu jos toinenkin kesäisessä yössä. Ja Pirkko pyysi minua
laulamaan toisetkin värssyt Joensuun Ellistä. Oli nimittäin niin, että auskultointiaikanamme harjoittelimme myös kaitafilmikameran käyttöä. Jokainen meistä sai esittää, mitä halusi. Minä esitin
ensimmäisen värssyn Joensuun Ellistä. Muutkin puustiset, niin kuin meitä auskultantteja siellä
kutsuttiin, olivat myöhemmin katsoneet meidän esitykset. Ja siitä sain liikanimen Elli. Moni ei
oikeaa nimeäni tiennytkään.
Pikku-skini
Tämä tapahtui siihen aikaan, kun skini-ilmiö kukoisti Joensuussa. Minunkin luokallani oli
monia, esim. eräs Kyösti. Ei hän oikeastaan mikään skini ollut, pää oli kyllä kalju mutta muita
tunnusmerkkejä ei ollut. Oltiin kielistudiossa, jossa istuttiin vierekkäin. Olin juuri kirjoittamassa
taululle, kun takaa kuului ääni: ”Saatanan huora.” Pyörähdin kannoillani luokkaan päin, ja
arvasin, kuka oli puhunut ja näin kenelle sanat oli tarkoitettu. ”Nyt Kyösti menet käytävään 10
minuutiksi miettimään, miten tunnilla käyttäydytään.” Ja poika lähti. Kun aika alkoi olla täysi,
sanoin luokalle että nyt menisin päästämään Kyöstin jälleen luokkaan. ”Luuletko, että se on enää
siellä, se on ihan varmasti mennyt himaan.” Oli nimittäin päivän viimeinen tunti 15-16. Aukaisin oven ja siellähän Kyösti oli. Istui kiltisti tuolilla käytävässä. Reippaasti hän tuli luokkaan ja
jopa vastasi kysymyksiin. Kyösti jäi luokalleen ja seuraavana syksynä kuulin hänen kysyneen:
”Miksi ei lehtori Leinonen enää opetakaan meidän luokkaa?”
Huumorilla aina pärjää
Tunnin lopussa puhuttelin erästä oppilasta siitä, ettei hän ollut tehnyt kotitehtäviä, joita minä
kyllä annoin hyvin harvoin. Ja siunatuksi lopuksi sanoin seuraavasti: ”Jos et ala kunnolla tehdä
kotitehtäviäsi, minä nostan sinut seinälle.” Tämän sanottuani huomasin, että poika oli huomattavasti minua pitempi ja minun oli katsottava häntä ylöspäin. Purskahdin nauruun ja niin teki
oppilaskin ja asia oli sillä kuitattu. Hänestä tuli oikein mallioppilas.
Urheilua oppitunnin lomassa
Puhelinpuolella oli eräs oppilas, joka ei koskaan tiennyt, missä ollaan menossa, sellainen
päiväuneksija. Lopulta hermostuin, ja sanoin: ”Olet kuin nukkuneen rukous, mene ja juokse koulun ympäri, josko se auttaisi.” Ja poika lähti, Seurasimme ikkunasta hänen menoaan, ja hetken
päästä hän saapui luokkaan hengästyneenä ja ensi töikseen ilmoitti: ”Nyt se liikunnan numerokin
nousee rutkasti.” ”Miten se nyt noin pienestä juoksulenkistä nousisi,” sanoin vähätellen. Liikunnanopettajapa näki, sanoi poika.
Korjattu2.indd 66
4.7.2013 13:06:38
67
Kielikurssi Leamingtoniin.
Lontoo ei taaskaan näyttänyt parhaita puoliaan, kun koneemme valmistautui laskeutumaan
Heathrown lentokentälle maanantaina, kesäkuun l6 päivänä. Raskas pilviverho makasi suurkaupungin yllä. Aurinko, jota olimme saaneet ihailla koko matkan ajan, hävisi jonnekin ja me
sukelsimme sankkaan pilveen. Vähitellen alhaalla liikkuvat pisteet voi tunnistaa autoiksi, silmä
alkoi erottaa pienenpieniä taloja ja vilkkaan suurkaupungin liikenteen. Koneemme rullasi kiitorataa myöten, jarrutti ja pysähtyi - olimme laskeutuneet. British Airways in kone toi tällä kertaa
mukanaan viisitoista suomalaista ammattikoulunopettajaa kahden viikon teknisen englannin
kurssille Leamingtoniin.
Tullimuodollisuuksista päästyämme tapasimme kurssimme johtajan, Walter Bacon’in, joka jo
aikaisemmin oli tullut suorittamaan käytännön järjestelyjä. Saimme käyttöömme linja-auton,
jonka taitava ja rauhallinen kuljettaja vei meidät pienessä tihkusateessa jonka taitava ja rauhallinen kuljettaja vei meidät pienessä tihkusateessa perille Leamingtoniin kaupunkiin, perille
kaupunkiin, josta oli tuleva kahdeksi seuraavaksi viikoksi meidän oleskelupaikkamme. Ilta oli
jo tummumassa yöksi, kun tapasimme toisen kurssimme vetäjistä, Bill’in, ja hänen vaimonsa
Maryn, joka toimi ikimuistettavalla tavalla meidän kurssilaisten emona.
Leamington Spa, Englannin maantieteellinen keskus, sijaitsee Warwickshiressä, noin kahdeksan mailin päässä Coventrystä ja 95 mailin päässä Lontoosta. Kun istahdat junaan Paddingtonin
asemalla Lontoossa, olet alle kahden tunnin kuluttua perillä Leamingtonissa. Kaupungin nimessä
esiintyvä Spa tarkoittaa kylpylää, josta kaupunki tuli kuuluisaksi vuodesta1766 lähtien. Monet
tunnetut henkilöt vierailivat siellä ottamassa terveyskylpyjä ja juomassa vettä terveyslähteestä.
Tällainen terveyslähde on vieläkin olemassa, joskin vesi kaupunkilaisten kertoman mukaan on
terveysvetenä käytettynä kyseenalaista.
Kaupunki itse on idyllinen, turistit eivät liiemmälti pilaa sen katukuvaa , Siellä on monia puistoja, joista kuuluisin on Jephsonin puutarha. Siellä on suihkulähteitä ja järvi, jossa voi soudella
vuokraamallaan veneellä ja ihastella joutsenia. Puistossa on myös harvinaislaatuisia kasveja,
pensaita ja yrttejä.
Loft- teatteri, jossa kurssimme pidettiin, sijaitsee kaupungin keskustassa. Reipas 5 – 20 minuutin
aamukävely asunnolta kurssipaikkaan virkisti mukavasti. Ensimmäisenä aamuna ystävälliset
emäntämme ohjasivat meidät perille, mutta oikein hyvin osasimme sitten yksinämmekin, koska
kaupungin asemakaavoitus on selväpiirteinen. Sana Loft tarkoittaa suomeksi ullakkoa, ja ullakolla toimikin Warwick and Leamington Dramatic Club aloittaessaan toimintansa vuonna 1922.
Tähän amatööriteatteriin kuului silloin 47 jäsentä ja Ensimmäisenä kappaleenaan he esittivät
Galsworthy’n The Silver Box. Kymmenellä shillingillä viikossa he vuokrasivat ullakon, se ei
ollut paloturvallinen ja niinpä esityksistä ei peritty pääsymaksua, hattu vain kiersi ohjelman
päätyttyä. Monien kommellusten jälkeen teatteri sai nykyisen toimitalonsa Leam-joen varrelle. Kurssimme toimi teatterin aulassa. Taulu, johon luennoitsijat kirjoittivat, koostui puisesta
telineestä, johon Bill lisäsi arkkeja huoneen nurkassa olevasta paperirullasta. Ei ollut piirtoheittimiä eikä muitakaan hienouksia, mutta oppilaat kaikki hyvin innostuneita ja luennoitsijat alansa
asiantuntijoita.
Päivän alkajaisiksi oli aina informaatiotilaisuus, jossa keskusteltiin päivän aiheista. Samoin oli
myös aikaa varattu päivän aiheisiin ja kysymysten esittämiseen niistä. Ohjelma oli hyvin monipuolinen. Kurssilaisten toivomuksesta keskityttiin erityisesti tekniikkaan, nimenomaan sähkötekniikkaan. Lisäksi aiheisiin kuuluivat ravintotalous ja pukuompelu. Tekniset termit ovat meille
kielenopettajille jo suomeksikin outoja ja vaikeasti ymmärrettäviä, koska kukaan meistä ei ole
Korjattu2.indd 67
4.7.2013 13:06:38
68
saanut minkäänlaista teknistä koulutusta. Luennoitsijoiden kiitokseksi on mainittava että he kaikki ymmärsivät puhuvansa tavan maallikoille. Heitä oli helppo seurata, saimme tehdä kysymyksiä
vaikka kesken luennon, jos oli tarpeen.Mid Warwicks College of Further education oli ehkä
opettajan kannalta opettajan kannalta mielenkiintoisin tutustumiskohde. Opetusta annettiin siellä
sangen laajassa mittakaavassa. Jos sitä vertaisi vastaaviin suomalaisiin ammattioppilaitoksiin,
niin se oli ammattikoulu, taidekoulu, talouskoulu, teknillinen koulu, kotiteollisuuskoulu, kauppakoulu ja työväenopisto. Siellä oli kokopäivä- puolipäivä- ja iltaopislelijoita. Vietimme kaksi
iltapäivää tutustumalla kouluun, jossa vallitsi kiireinen jännityksen tuntu. Oli tenttiaika, koulu
oli loppumaisillaan. Lukuvuosi Collegessa, kuten yleensä muissakin kouluissa Englannissa, on
jaettu kolmeen osaan, syksy, kevät ja kesälukukausi. Yleensä opiskelijat ovat 16­– l9 vuotiaita,
mutta myös vanhemmilla, jo työelämässä olevilla, on mahdollisuus suorittaa tutkintoja ja kursseja. Jos oppilas on alle 19 vuotta, lukukausimaksua ei ole, mutta jo yli 19-vuotiailta peritään 170
puntaa vuodessa. Jos kokopäiväopiskelija asuu yli kolmen mailin päässä koulusta, hän voi saada
matka-avustusta.
Koulussa oli eri osastoilla näyttelyitä, taidekoulu, the School of Art oli järjestänyt keramiikkanäyttelyn ja maalausta ja kuvanveistoa opiskelevat järjestelivät omaansa. Pukuompeluosasto,
Fashion, järjestyi eräänä iltana muotinäyttelyn, jossa koulun opiskelijat esittivät lukuvuoden aikana tekemiään asusteita. Unohtumattoman näyn tarjosivat iltaoppilaina koulussa olevat sokeat
opiskelijat, jotka opaskoiriensa kanssa esittelivät tekemiään pukuja.
Reagent Hotel, jossa osa kurssilaisista vietti yhden iltapäivän, on historiallinen paikka. Se rakennettiin vuonna 1919 ja oli siihen aikaan kuuluisin hotelli Euroopassa. Siellä ovat vierailleet muun
muassa kuningater Victoria, Napoleon III, Wellingtonin herttua, runoilija Longfellow, kirjailija
Charles Dickens ja näyttelijä Sarah Bernhardt. Hotellissa oli rinnan vanhaa ja uutta. Huoneita
oli kunnostettu nykyaikaisiksi, oli kylpyhuoneet ja televisiot, mutta käytävässä meitä ihmetytti
rivi sankoja, jotka oli peitetty kannella. Uteliaina suomalaisina emme malttaneet olla kurkistamatta kannen alle – ja siellä oli hiekkaa Mahtaakohan siitä olla paljon iloa mahdollisen tulipalon
varalta? Eräästä huoneesta löysimme vielä pienen, punaisen pahvinpalan. Kun sen panee huoneensa oven ulkopuolelle, saa hot water bottle’n vuodettaan lämmittämään.
MF, Farmer’s first and foremost luki pahvisessa lippalakissa, jonka jokainen kurssilainen sai
muistoksi vieraillessaan Massey Fergusonin tehtaalla Goventryssä. Tehdas oli valtavan suuri.
Ensimmäiseksi meille annettiin suojalasit, joita oli käytettävä vierailun aikana joillakin osastoilla. Kurssilaiset jaettiin kahteen ryhmään ja vierailu alkoi. Kuten aina teollisuuslaitokseen tutustuttaessa, oppaan ääni hukkui osittain koneiden ääneen. Moottorit tuodaan tehtaalle valmiiksi
koottuina, mutta muun valmistusprosessin näimme alusta loppuun. Kokoamissalin liukuhihnat
olivat pitkiä ja maalausosastolla trakrorin osat kulkivat päittemme yläpuolella. Työntekijöiden
sosiaaliset tilat jäivät pahasti jälkeen Suomen vastaavista. Työtahti oli tiukka Mekin olimme
lopen uupuneita kierroksen päätyttyä, kilometrejä kertyi runsaasti.
Elisabeth the Chef, leipomo, oli myös tutustumiskohteenamme. Kuka tahansa olisi kaukaa katsoen luullut ammattikoulun keittäjälinjan olevan liikkeellä, kun lähdimme kierroksellemme. Saimme nimittäin päällemme työtakit ja myssyt ja hädin tuskin tunsimme toisiamme. Leipomo aloitti
toimintansa Leamingtonissa vuonna l938. Nykyisin siellä valmistetaan perinteisten kakkujen ja
leivosten lisäksi myös pakasteita liikkeisiin ja yksityisperheisiin. Leipomon yhteydessä toimii
myös bakterologinen laboratorio. Seurasimme leivonnaisten valmistumista. Oli täytekakkuja,
pizzoja, juustosämpylöitä (croissants), täytevehnästä (dutch apple slice), erilaisia marenkileivoksia ja juustokakkuja.
Muita tutustumiskohteitamme olivat Separated Fashions Ltd, vaatetustehdas, jossa käytyämme
puolella kurssilaisista oli kurssihame, aito skottilainen kiltti. Tutustuimme myös Courier kir-
Korjattu2.indd 68
4.7.2013 13:06:38
69
japainoon, jossa saimme seurata lehden painamista, taittamista, otsikointia ja lehtivalokuvan
tekemistä.
Vapaa aika jäi kurssin tiiviydestä johtuen vähäiseksi. Jäi illat, jolloin voi isäntäperheen kanssa
keskustellen parantaa kielitaitoaan sekä viikonloput, jotka käytettiin tutustumalla isäntäkaupunkiin ja sen nähtävyyksiin. Sunnuntaina useat vierailivat Warwick-linnassa, joka oli reippaan
kävelymatkan päässä kaupungista. Linna on tuhat vuotta vanha, keskiajalla rakennettu, Avonjoen rannalla. Se on osittain museona. Siellä voi nähdä keskiaikaista rakennustyyliä ja sisustusta,
aseita sekä kidutusvälineitä. Jos ei halua tutustua niihin, voi mennä puiston penkille picknikille
tai nauttia kupillisen teetä kahvilassa, jonka edessä riikinkukot kävelevät uljaina ja pensaat on
taidokkaasti leikattu erilaisten lintujen muotoisiksi. Ja jos sattuu olemaan paikalla sopivaan aikaan, voi nähdä keskiaikaisiin vaatteisiin pukeutuneiden miesten taisteluesityksiä linnanpihalla.
Romeo and Juliet
“Two households, both alike in dignity
In fair Verona, where we lay our scene
From ancient grudge break to new mutiny
Where civil blood makes civil hands unclean”
Näin alkaa prologi Shakespearen näytelmään Romeo and Juliet, jota istuimme katselemassa
Stratford-on-Avonissa, the Royal Shakespeare teatterissa. Istuimme neljän punnan paikoilla,
korkealla parvekkeella ja hyvin kaukana näyttämöstä. Jotkut meistä ennen näytelmän alkua epäilivät, näkisiköhän sieltä mitään ja tokko kuuluisikaan. Se oli turha pelko. Hyvin näkyi ja kuului,
jopa kuiskauskin. Ja jos epäili näkökykyään, voi kymmenellä pennillä vuokrata teatterikiikarin
esityksen ajaksi istuimen edessä olevasta automaatista. Lavastusta ei ollut juuri nimeksikään,
pyöreä näyttämö ja pari seinää, joita tarpeen tullen siirreltiin paikasta toiseen. Ja sänky. Siinä
koko rekvisiitta.
Esitys tempasi mukaansa heti alusta alkaen. Kun väliaika tuli, tuntui epätodelliselta seisoa teatteritalon piippuhyllyllä ja katsella, kun nykypäivän ihmiset soutelivat Avon-joella. Kun näytelmä loppui, varmasti jokainen katsoja, me suomalaiset mukaan lukien, tunsi kokeneensa mieliin
painuvan taide-esityksen.
Eräänä iltana pidettiin metodistikirkossa Social Evening, jonne kaikki kurssilaiset isäntäperheineen oli kutsuttu. Katseltiin elokuvia. Kuulimme duettoja kitaran säestyksellä ja me suomalaiset
esitimme omia kansanlaulujamme.
Aamulla klo yhdeksän viimeisenä sunnuntaina bussi keräsi kurssilaiset ja lähdettiin kotimatkalle.
Ensimmäinen pysähdyspaikka oli Oxford. Siellä vietimme iltapäivän. Sattui olemaan tutkintopäivä, iloisia ja onnellisia opiskelijoita tulvehti kaduilla. Iltapäivällä jatkettiin matkaa Lontooseen, jossa ohjelma oli vapaa, koska useat meistä olivat tutustuneet kaupunkiin jo aiemmin.
Monet menivät teatteriin, jotkut kävivät museoissa, jotkut käyttivät aikansa kierrellen kaupungissa ja tehden ostoksia.
Kun kone lähti kentältä, satoi kaatamalla. Seutulassa aurinko paistoi täydeltä terältään. Suomessa
oli ollut helleaalto koko sen kahden viikon ajan, jonka olimme olleet poissa. Mutta me olimme
tehneet historiaa. Olimme olleet ensimmäisellä AKH:n järjestämällä teknisen englannin kurssilla. Ja se antoi itsekullekin paljon eväitä vastaisen varalle.
Korjattu2.indd 69
4.7.2013 13:06:38
70
Loppulauselma
Nyt on helmikuun kahdeskymmenesviides päivä vuonna 2013. On aika lopettaa tämä muisteleminen. Aika on kulunut hupaisesti, vaikka aloitin jo useita vuosia sitten. Niinhän sitä sanotaan,
että ihmisen vanhentuessa kaikki ennen eletty tulee mieleen, niin kuin se olisi tapahtunut vasta
eilen.
Saatuani uuden tietokoneen, jonka lapsenlapseni Roope asiantuntevasti asensi, kaikki on sujunut
kuin leikki. Kunhan poikani Tuomo vielä auttaa tekstin kuvittamisessa, homma alkaakin olla
kunnossa.
Elämäni ohjenuorana on ollut: Kun mikään muu ei auta, tee jotakin. Se on erään labraluokan
antama pikkuinen, puinen taulu, jossa on nuo mainitut sanat. Se oli minulla kesämökkini seinällä
ja mökin myytyäni toin sen kaupunkiin. Toinen asia, joka on ollut elämässäni tärkeä, on persialaisen runoilijan Omar Khaijamin eräässä nelisäkeessään ilmaisema:
”Pois älä heitä tätä hetkeäs,
ellei lie lyönyt hulluus sydäntäs.
Et tiedä, mitä tämän hetken jälkeen
on edessäsi tiellä elämäs.”
tai toisin ilmaistuna:
”Kun tämän päivän meille taivas suo,
niin älä siitä huomistasi luo.
On järjetön se, joka synkin mielin suree,
mitä huomispäivä tuo.”
Niin se on, eilinen on jo mennyt ja huomisesta ei ole tietoa. On elettävä tässä ja nyt ja nautittava
kaikesta, mitä ympärillä tapahtuu. Jonakin päivän voi tuntua siltä, että taivas putoaa niskaan,
mutta ihminen on siitä kummallinen olento, että melkein aina osaa pudota mukana, ja hetken
päästä sitä taas porhaltaa uusin innoin.
Joku viisas on sanonut, että ihminen elää niin kauan kun joku muistelee häntä. Kaikki nämä
kirjoittamani jutut toivottavasti edesauttavat sitä, että elän muistoissanne kauan.
Elämäni ei ehkä mennyt ihan niin kuin olin ajatellut. Esimerkiksi halusin aviomiehen, joka osaisi
soittaa viulua. Sain miehen, joka ei liioin osannut erottaa Maamme laulua Porilaisten marssista
.Toinen asia, jota toivoin oli se, että halusin lapsia olevan enemmän kuin yksi. Minun oli näet
aina haettava leikkikaverini naapurista. Tämä toive toteutui, ja siitä olen hyvin onnellinen. Neljä
lastani ovat antaneet minulle kymmenen lapsenlasta ja runsas vuosi sitten minusta tuli iso-mummo. Pikku-Mea avasi uuden sukupolven ja Mimosa Linnea seuraa siskonsa jalanjälkiä. Sitten
halusin saada pikurit (pikaluistimet). Olisin halunnut kiitää pitkin jäätä ja voittaa kaikki pojatkin
nopeudessa. Kilpaurheilu ei minua kiinnostanut, halusin kilpailla vain itseni kanssa
Summa summarum: Voin varmaan olla hyvin tyytyväinen saavutuksiini Vanhuus on siitä mukavaa aikaa ihmisen elämässä, ettei enää tarvitse miettiä, miten selvitä elämässä. Sen kun vaan
nostaa eläkettä ja antaa mennä täysillä. Kun vain terveyttä piisaisi, niin mikä on ollessa.
Korjattu2.indd 70
4.7.2013 13:06:38
71
Näin komiasti vietiin minua eläkkeellesiirtymisjuhliin . Oikein Harley-Davidsonilla. Olin jossakin vaiheessa kehaissut jollekin työtovereistani, että olin
opettanut poikaani Tuomoa ajamaan moottoripyörällä. Siihen aikaan opettajan
piti istua tarakalla mukana. Ei meillä kyllä ollut kypäriäkään. Tuomon saatua
kortin, kävimme ukin hautajaisissa motskarilla. Tästä kauhistuneena äitini Alli
osti meille Lada-auton seuraavana kesänä.
Saara, Erkin sisko ja Erkki ennen sotia.
Kesällä Kajaanissa. Kuvassa ovat Pirkko,
lasteni ainoa serkku, Tuomo, Tapio ja Liisa.
Saara täti on kutonut pojille villapaidat, ja
Liisan mekon on tehnyt Alli-mummi.
Korjattu2.indd 71
4.7.2013 13:06:41
72
Korjattu2.indd 72
4.7.2013 13:06:41
73
Korjattu2.indd 73
4.7.2013 13:06:41
74
Korjattu2.indd 74
4.7.2013 13:06:41
75
Korjattu2.indd 75
4.7.2013 13:06:41
76
Korjattu2.indd 76
4.7.2013 13:06:41
77
Korjattu2.indd 77
4.7.2013 13:06:41
78
Korjattu2.indd 78
4.7.2013 13:06:41
79
Korjattu2.indd 79
4.7.2013 13:06:41
80
Korjattu2.indd 80
4.7.2013 13:06:41